Viime aikoina eläinsuojelijat ovat alkaneet kantaa huolta myös kaloista. Törmäsin tähän, kun sain aktivistilta sähköpostiviestin, jossa paheksuen väitettiin minun heittävän vaalivideossani elävän ahvenen sankoon. Katsoin videon ja totesin menetteleväni normaalisti eli saatuani verkonsilmän ujutetuksi kiduskansien taakse väännän niskat nurin niin, että kala ei kidu läpivedossa. Viestitettyäni tämän sain vastauksen, jossa todettiin näin tapahtuvan, mutta niin nopeasti, ettei hän ollut sitä huomannut ja kiiteltiin siitä, että tapan kalan niin varhain.
Eläinsuojelu on hyvä aate, mutta siinä on vaikea olla johdonmukainen. 30 – 80 mm:n verkoilla tulleet kalat nitistän kyllä ylläkuvatulla tavalla tai tainnutuskalikalla, mutta muikkuverkkokaliiperissa homma alkaa lipsua. Syksyinen verkko muikkuineen ripustetaan ulkorakennuksen seinustan naulaan, ja suurin osa kaloista ehtii kuolla hapen puutteeseen ennen irroittamista.
Kipuaisti on evoluutiossa kehittynyt, jotta eläin osaisi välttää vaaroja. Tavoitteen saavuttaminen edellyttää, että alkeellisenkin otuksen täytyy kokea kipuaistimus vastenmielisenä. Sitä, miten se vertautuu ihmisen kokemaan tuskaan on mahdotonta tietää, kun ei rinnastusta kyetä tekemään eri ihmistenkään kesken. Liitin em. viestiini maininnan, että nuottamuikuilta kukaan tuskin vääntää kaiklta niskat nurin.
On hyvä, jos eläinten tuskat voidaan minimoida, kun se on mahdollista. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, että eläinsuojelupuolella ei täysin tiedosteta, kuinka riskialtista ja usein jo varhain kivuliaaseen loppuun päätyvää elämä luonnossa on. Suvullisesti lisääntyvällä lajilla, jolla kumpaakin sukupuolta on suunnileen yhtä paljon, kanta pysyy vakiona, jos sukukypsyyden saavuttanut naaras elinaikanaan tuottaa keskimäärin kaksi yksilöä, jotka taas saavuttavat sukukypsyyden. Suomalaisilla ravinnoksi käytettävillä kaloilla on mätimunia vähintäänkin tuhansia, suurimmilla mateilla miljoonia. Suurin osa mätimunista tulee syödyksi tai kuolee muuten jo ennen kuin niistä on tullut poikasia.
Vastakuoriutuneiden poikastenkin mahdollisuudet selvitä sukukypsyysikään ovat pienet. Järven ravintopyramidin ylimmät portaat koostuvat paljolti kaloista, jotka syövät pienempiä kaloja, usein myös oman lajinsa poikasia. Vaara tulla isomman kalan syömäksi vaanii aina ja ne isommat kalat eivät ole lukeneet eläinsuojeluopasta eivätkä käytä tainnutuskalikkaa. Saaliskalat murjotaan hengiltä hampaissa se ruumiinosa, joka niihin on sattunut tai saatetaan niellä elävältä kuolemaan hapen puutteeseen ja mahahappoihin.
Kaloja ei pidä rinnastaa länsimaiseen ihmiseen, joka keskimäärin elää n. 80 vuotta, ei myöskään hännen lemmikkeihinsä koiriin ja kissoihin, jotka hyvin hoidettuina yleensä pääsevät lähelle fysiologista maksimi-ikäänsä. Hyvin tutkituista linnuista tiedetään, että esim. peippo voi erinomaisella onnella elää yli 10 vuotta, mutta kymmeneenkään pääsee harvempi kuin yksi tuhannesta. Varpushaukka syö saalispeiposta täkkälihat usein linnun vielä eläessä.
Ei siis ole selvää, tekeekö ihmisten pyydysten välttäminen kalan tai muidenkaan eläinten lopusta paremman vai huonomman. Yksikään ei tule pääsemään hoidettavaksi kalojen vanhainkotiin. Todella suuren luokan joukkomurhia saavat aikaan ihmisen aiheuttamat ympäristömuutokset. Rehevöitynyt lampi tai järvi voi mennä talvella kokonaan hapettomaksi ja kaikki kalat tukehtuvat. Metsien hävitykset tappavat eläimiä mm. nälkään ja aavikoituminen veden puutteeseen. Silti ei pidä nylkeä madetta elävältä.
Olen yrittänyt valottaa ongelmakenttää puolueettomasti eri näkökohdista. Sellainen ei voi koskaan täysin onnistua. Kirjoittajanakin on henkilö, joka jo yli 60 vuotta on ollut innokas kotitarvekalastaja.