Olen seurannut urheilua niin kauan kuin muisti taakse kantaa. Vuodet ovat merkinneet reunalla elämistä. Voiton ja tappion välinen kuilu on ollut syvä mutta lyhyt. Puolustajan harhasyöttö, ankkurin kaatuminen, ponnistuksen myöhästyminen, Ruotsin voitto ja loppukirin neljäs sija ovat vieneet syövereihin, jossa tuntuu, että tästä ei yksikään viestipronssi enää ihmisten kirjoihin nosta. Tunteet ovat heilahdelleet vuosikymmenten aikana synkkyydestä jännityksen kautta riemuun. Olen mölissyt television ääressä, kun Peltonen teki kolme, Litmanen liukui pallon yläkulmaan ja kuusamolaisittain, kun Enni Rukajärvi sai olympiahopea.
Penkkiurheilijan kulta-aika on käsillä nyt, kun olympialaiset Pyeongchangissa ovat käynnistymässä. Harmaa arki jää kauas tv-vastaanottimen ulkopuolelle, mikäli aikataulut sallivat. Kansakunnan henkinen elämä poukkoilee muutaman viikon ajan pitkin vuoristorataa. Vastakohta tavalliseen on valtava. Normaalisti suomalainen elehtii vain hukkuessaan ja sisäisen ilmaston kanssa näyttämisen kanssa on vähän niin ja näin. Mutta nyt penkkiurheilija irtautuukin kohtuullisuuden mittakaavasta. Mitali tiivistyy loikkaan sohvalta ylös ja suusta pääsevään, tasapainottoman kuuloiseen huutoon: Se on siinä!
Penkkiurheilu vaatii kykyä astua toisen ihmisen asemaan. Minulla ei ole tosiasiassa aavistustakaan, mitä huipulla menestyminen vaatii. Aamulenkille räntäsateeseen on lähtenyt joku muu kuin minä, joka vedän peittoa korville. Urheilun seuraaminen on eläytymistä. En tunne Enni Rukajärveä henkilökohtaisesti, mutta jännitän olympialaisten lumilautailua jo nyt.
Kotoa käsin en myöskään voi vaikuttaa yhdenkään urheilijan suoritukseen, vaikka käytös kielii muusta. Laskeutuuko Enni viimeisen hypyn nätisti, jos televisiolle huutaa, että pysy nyt pystyssä tämä. Kantautuuko sohvalta julistettu näkemys Lasse Kukkosen korviin, jonka kannnattaisi avata Eeli Tolvaselle pystysyötöllä heti? No ei tietenkään, mutta saatan huutaa jos huvittaa. Urheilun katsomisessa ei olekaan kyse järjestä, vaan massiivisesta tunteiden siirrosta suorituspaikalta kotisohvalle, jonka myös myönteistä näkyvyyttä tavoittelevat sponsorit ovat jo vuosikymmeniä sitten tajunneet. Urheilu on maailman tärkein sivuseikka, jonka nimissä myydään kaikkea vakuutuksista kauramaitoon.
Tavallisesti seuraan urheilua kotisohvalla, mutta välillä tilanne vaatii matkustamista paikan päälle. Minulle ylivoimaisesti parasta penkkiurheilua on seurata Pakan nuorten jalkapalloilijoiden pelejä kotiseuran ja OTP:n väreissä. Junioripelien katsomoissa ei ole tuoleja, mutta eipä niille ole käyttöäkään, sillä katson ottelut kentän reunalla jalanviljassa. Takki reuhottaa auki. Toisin kuin kotona, kentän laidalla en ole menestyvä katsomovalmentaja, vaan pidän kitani kiinni. Valmentaja valmentaa ja katsoja kannustaa ja kokee janoamiaan suuria tunteita.