Tulipa käytyä Lapin Porstuassa, enkä vain käväissyt, menihän siinä muuan päivä, kun hyvänä pijethin ja sai raatata hoon päältä. Mielessäni kyllä hykertelin muistellessani viime aikojen tinkaamista siitä onko Kuusamo Lappia. Pyssykylässä syntyneenä ja nuoruusiän viettäneenä minulle oli ihan itestään selvä mikä on Lappia. Rovaniemi oli vasta Lapin Porstua. Rovaniemen markkinat ja Ounasvaaran kisat olivat sellaisia vuoden tapahtumia, joihin oli päästävä. Harvoin niissä kuitenkaan kävin, puuttui Lännen tuohta.
Luulenpa kuitenkin, että eräässä asiassa minulla on epävirallinen ennätys: olen viettänyt lukemattomia öitä Jätkänpatsaalla. 1950-luvulla rapiat kolme vuotta opiskelin Oulussa terveydenhoitoalalla. Valmistuin terveyssisareksi huhtikuussa 1957. Pyssykylän linjurien, Onnibussien, ja Ouluun menevien junien aikataulut eivät kahestikaan sopineet yhteen. Mennen, tullen ja palatessa ainut paikka ootella oli Jätkäpatsaan luona, sillä kaikki Rovaniemellä asuvat atimot olivat turhan kaukana. Rovaniemi oli rauhallinen paikka siihen aikaan. Kukaan ei häirinnyt minua, enkä liene miekhän ollut haitoiksi kenellekään. Parina pakkasyönä menin läheiseen matkustajakotiin vähän urvahtamaan.
1950-luvulla ennen opiskelemaan lähtöäni kävin ensimmäistä kertaa Rovaniemen kirkossa. Elämän lähde, Lennart Segerstrålen maalaama alttarifresko, teki silloin lähtemättömän, syvän vaikutuksen 18-kesäiseen Lapin tyttöön. Olin partiotyttöjen talvipäivillä. Partiotyttöjen ylijohtajana oli silloin Helvi Sipilä. Pyssykylän partiojohtajat saivat Ahaa-elämyksen, minut katsottiin havilliseksi esittämään tarinaa eräästä Lapin äijistä, Rova-Hermannista. Kerroin tarinan ja esitin Grand Old Lady Helvi Sipilän kanssa ex-tempore esityksenä Rova-Hermannin käräjillä olon. Yövyimme Talvipäivien aikana jossakin seurakunnan tilassa, olisiko ollut saurakuntatalo. Partiolaisten Loisto-leirillä 1996 sain hänen kanssaan muistella tätä minulle ainutkertaista kokemusta. Olen ollut tietyllä tavalla ylpeä, ja olen tällä esitykselläni vähän leuhottanutkin.
Olinpa muuanna kesänä pari viikkoa Rovaniemellä kursseillakin. Olin Eila-Kaija Sipon opissa kohentamassa itsetuntoani ja lausujan taitojani. Helena-serkku perheineen asui Ounasrinteellä. Mie polkaisin serkkuni pyörällä kaupunkiin opiskelemaan, mutta tärkeitähän olivat tietty illat muistelujen parissa. Rovaniemen Terveydenhoitajapäiville 1981 uskalsin lähteä yksin omalla autolla, vaikka vähän arveluttikin ajankohta, syys-lokakuun vaihteessa. Sen tulomatkan Kuusamon Käylään pelkäsin. Rovaniemeltä lähtiessä alkoi nakkelemaan lumia. Martinvaarassa oli jo lunta piisalle asti ja mie poloinen kesärenkailla.
Sukulaisiani asuu nykyään useitakin Rovaniemellä: Veikko-veljeni lapset sekä natoni, yksi Elsa-sisareni pojista sekä edesmenneen serkkuni lapset. On Lapin Porstuassa tullut käytyä atimoissa, mutta usein myös Rovaniemen teatteri on vetänyt puoleensa.
Makreeta, merensoutajan vaimo, K.M.Walleniuksen vahvan romaanin mukaan tehty näyttämösovitus, oli ensimmäinen Rovaniemen teatterissa näkemäni esitys. Se oli mieleen jäävä. Olimme Käylästä naisryhmä pikkubussilla. Mielelläni käyn aina teatterissa, missä päin kuljenkaan. Mutta yhä vieläkin pidän Makreetaa etukeulilla näkemistäni, kirjan olen tietysti muistelujeni lomassa lukenut yhä uudelleen. Kannattaa lukea!
Teatterihan minut tälläkin kertaa sai Lapin Porstuaan lähtemään, varsinkin kun oli kylensija tiedossa entisen Pyssykylän pojan luona. Kitisen, Lapin väkevän virran rannalla, olemme kasvaneet, hän itäpuolella, mie muutama kilometri alaspäin länsipuolella. Vuosien jälkeen, sähköpostien ja puheluiden myötä tapasimme pari vuotta takakäthen teatterissa. Huomasimma että hoon päältä puhhuin sujjuu kaikki hyvin. Vaikka mieki, etelhän töihin tullu, Koillisen korphen perehtyny, kaipaan vielä oikiihan Laphin.