Nyt on parhaillaan sadeaika Tansaniassa eteläisellä ylänköalueella, missä minäkin asuin. Se on tänä vuonna ollut runsassateinen. Ajattelin kertoa eräästä työmatkastani runsas kymmenen vuotta sitten siellä. Tämä on lyhennetty versio ystäväkirjeestäni työni tukijoille.
Sadeaika on tuonut myös omat ongelmansa liikkumiseen täällä. Tiet ovat välillä aika toivottomassa kunnossa tänne Kidugalaan. Onneksi sain kaikki raskaimmat kuljetukset hoidettua vuoden vaihteessa, joten rakennustyöt ovat voineet jatkua normaalisti. Omaa kulkuani ei sadeaika ole paljon haitannut.
Aikoinaan Ambomaalla hankitulla rutiinilla on selvinnyt hankalistakin tieosuuksista. Kerran matkanteko oli tosi hankalaa. Helmikuun lopulla olin käymässä asioilla läänin pääkaupungissa, Iringassa, reilun 200 km päässä. Lähtö oli aikaisin aamulla ja jouduin muutamien asioiden vuoksi kiertämään Njomben kautta, joten menomatkaa kertyi lähes 100 km lisää. Tie oli edellisen illan sateesta huolimatta kohtalaisen hyvä ja päätie sieltä eteenpäin olikin jo sitten kestopäällysteistä valtatietä. Sain asiat toimitetuksi ja paluumatkalla poikkesin vielä Mafingan orpokodilla neuvottelemassa lisärakennusprojektista minkä olin luvannut tehdä sivutyönäni. Oli jo iltapäivä pitkällä, kun selviydyin kotimatkalle. Pyrimme turvallisuussyistä välttämään pimeällä ajoa ainakin valtatiellä.
Kotimatkalla jo päivällä alkanut sade vain tiheni, mutta ei se hyvällä tiellä pahemmin haitannut. Kääntyessäni pienelle sivutielle, mikä johtaa Ilembulan sairaalan kautta Kidugalaan, sade oli vaihtunut jo rankkasateeksi ja pieni hiekkainen tie oli muuttunut joeksi. Koko tien leveydeltä virtasi vettä, mutta hyvin siinä nelipyörävedolla pääsi eteenpäin.
Poikkesin kahvilla Mäkelän Pirkon luona ja sitten kiireesti nopeasti pimenevässä illassa kohti Kidugalaa reilun 30 km päähän. Pirkko pyysi kyllä jo jäämään yöksi, mutta koska minulla oli seuraavaksi päiväksi sovittuna mielestäni tärkeitä tehtäviä ja koska sadekin oli juuri silloin jo hiukan hellittänyt, päätin jatkaa matkaa.
Tie oli tosi huonossa kunnossa. Välillä oli suuria sadeveden syövyttämiä uria sekä pitkittäin että poikittain. Noin puolentoista tunnin hitailla maastovaihteilla jurraamisen jälkeen olisi jo Kidugalan valojen pitänyt näkyä mäen päältä parin kilometrin päästä laakson toiselta puolen. Kaikki oli kuitenkin pimeänä ja arvelin sähköjen katkenneen uudelleen yltyneessä rankkasateessa.
Mäen alle päästyäni auton valoissa näkyi vain valtoimenaan vellovat vesimassat. Parin metrin levyisen puron ylittävästä sillasta ei näkynyt merkkiäkään. Puron vedenpinta oli noussut muutamassa tunnissa ainakin kolme metriä ja leveys oli kasvanut kymmeniksi metreiksi. Matkanteko loppui siihen. Ei muuta kuin peruuttaa muutama sata metriä kapeaa tietä ylös mäen päälle, missä tiesin olevan pienen tienristeyksen ja mahdollisuus auton kääntämiseen.
Paluumatka Ilembulaan kesti pari tuntia ja varmuuden vuoksi tein vielä parinkymmenen kilometrin lenkin päätien kautta parempaa tietä etsiessäni. Kello oli jo lähes kymmenen kun pääsin takaisin Pirkon pihaan ja kerroin ottavani tarjotun yösijan vastaan. Aamuyöstä sade oli lakannut ja aamulla jatkoin matkaa kotiin ja tällä kertaa kiersin suosiolla Njomben kautta, koska sillä tiellä ei ole puroja ylitettävänä. Muutaman tunnin jälkeen olinkin jo kotona.
Pihaltani katselin laakson vastakkaisella puolella näkyvää mäkeä ja sen laella näkyi myös pätkä Ilembulan tietä. Siellä olin siis ollut edellisenä iltana pääsemättä kuitenkaan kotia. Olin tarvinnut yli 200 km kiertotietä päästäkseni tuon laakson tälle puolelle. Iltapäivällä puron pinta oli laskenut jo sen verran, että silta oli tullut jo näkyviin ja jopa säilynyt ajokelpoisena
Tuo muuten oli ainut kerta niiden kahdeksan vuoden aikana, mitä siellä asuin, ettei sillasta päässyt yli. Tämä on sitä Afrikan arkea.