Vastikään julkaisin blogissani (rosascyclomania.blogspot.com) jutun, joka synnytti rakentavaa keskustelua. Tekstin ydin pureutui ulkonäkökeskeisyyteen ja ulkonäköpaineisiin omassa lajissa sekä urheilussa yleensä. Halusin nostaa esille kärjistämättä ja avoimen rehellisesti omaan kokemukseen ja näkökulmaan perustuen sen millaista on olla naisurheilija niin sosiaalisessa mediassa ja julkisuudessa kuin muuallakin. Ennen kaikkea millaisiin negatiivisiin varjopuoliin nykypäivänä urheilija voi tuolla maailmassa törmätä.
Turhan paljon omiin korviin on kantautunut niin sanottua huutelua ja asiatonta kommentointia siitä, miltä naisurheilijat näyttävät. Ei pelkästään urheilupiireissä, mutta ylipäätänsä toisen ulkonäön arvostelu ei pitäisi olla kenenkään elämäntehtävä tai oikeutettua. Esimerkiksi fyysistä suorituskykyä tai taitoa mittaavissa lajeissa ulkonäkö ei näyttele ratkaisevaa roolia. Ei ole merkitystä sillä onko pyöreät posket, pitkä tukka taikka vartalotyypiltä päärynä, kun tulos on huipputasoa. Kukin kantaa itsensä miten kantaa eikä siihen ulkopuolisen tarvitse mennä väliin hämmentämään.
Välillä on tuntunut siltä, että urheilun itseisarvo on hieman hämärtynyt. Kumpi merkitsee enemmän; esimerkiksi juoksija tekee hirmuisen aikaennätyksen radalla, ja kameran ruutuun tarkentuu otos ”höllyvistä” sisäreisistä tai olympiavoimistelijoiden maskuliinisuus aiheuttaa puheenaihetta. Tai kaasupullon kokoiset reidet vievät huomion siitä, kuinka kovaa pyöräilijä kiskoo kaltevaa rinnettä ylöspäin. Yhteen väliin vastaavia uutisointeja sai lukea turhan usein lööpeistä. Eivätkö tulokset merkitsekään mitään? Se kaikki nähty vaiva ja työ niiden saavutusten eteen ei paina vaakakupissa senkään verran kuinka hyvältä urheilija telkkarissa näyttää. Tai tulisi näyttää.
Urheilijat edustavat itseään, joukkuettaan, maataan ja nykypäivään kuuluu oleellisesti se, että ollaan jollain tapaa julkisuuden kanssa tekemisissä. Tähän voisi joku kommentoida, että mitäpä lykkäytyy someen, jos ei kestä arvostelua. Kuva on julkinen, joten sitä voi sitten kommentoidakin julkisesti asenteella ”koska mä voin”. Helppoahan se on ruudun toisella puolen huudella, mutta kasvotusten tuskin uskalletaan tulla sanomaan samaa. Onhan toki niin, että jokainen päättä itse tapansa, jolla esiintyy julkisuudessa. Huomionhakuisesti tai sitten ei.
Jossain vaiheessa jokainen varmasti kokee ulkonäköpaineita. Ohimeneviä hairahduksia ja epäilyksen hetkiä kuuluu varmasti jokaisen urheilijan elämään ja se on täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Varsinkin silloin kun identiteetti ja itsetunto ovat kehittymässä. Jatkuvalla negatiivisella kommentoinnilla ja ilmapiirin lietsomisella voi olla hyvinkin kauaskantoiset seuraamukset etenkin nuorelle kasvavalle urheilijalle, joka vasta on kypsymässä huippu-urheilijaksi.
Jatkuva kritisointi voi olla haitaksi psyykelle pitemmässä mittakaavassa, varsinkin jos itsetunto ei ole vielä täysin luodinkestävä. Eihän sitä pitäisi välittää siitä mitä muut ajattelevat tai sanovat, mutta kyllä se julkinen että kulisseissa tapahtuva kommentointi kolahtaa aina jotenkin. Iän ja kokemuksen myötä suodatin pelaa jo varmemmin ja huutelut pystyy jättämään omaan arvoonsa niin kuin kuuluukin.
Huutelijat huutelee ja vihaajat vihaa, kuuluu sanonta. Kun mieli tekee kommentoida, palautteen voi aina antaa rakentavasti inhimillisin keinoin, eikä raukkamaisesti piiloutuen nimimerkin taakse. Jos tarkoituksena on tahallisesti haukkua tai arvostella, voinee myös miettiä miltä sanat tuntuu kun ne samat sanat osoitetaan itselle.
Kolikolla on kääntöpuolensa. Kaikesta edellä mainitusta negatiivisuudesta huolimatta löytyy paljon myös kannustavaa ilmapiiriä, jolla osoitetaan todellista fair play - meininkiä.