Parin päivän päästä liputamme Kalevalanpäivää. Kalevala ja Kanteletar kuuluvat Raamatun lisäksi arvostetuimpiin kirjoihini. Ne ottaisin völjyyni, jos autiolle saarelle saisi ottaa vain kolme kirjaa mukaan.
Meillä on kuitenkin muutakin säilyttämisen arvoista: vanhat laulelmat, lorut, runot, sananparret ja sutkaukset. Matti Hoppu Keskikitkan koululla opettajana ollessaan oli nimensä väärti. Matti piti nuorisolle urheilukerhoa ja opetti piirustusta ja maalausta. Kaikkien näiden ja opetustyön ohella piti myös perinnekerhoa. Saivat myös ukot, vammut ja mummot muistella vanhoja lauluja ja loruja kerhoiltoina.
Tänään sain pitkän puhelun opiskelutoveriltani, eläkeläinen kuten miekin, Tampereella on leipänsä tienannut ja sinne jäänyt eläkepäiviään viettämään. Hän mietiskeli sitä, kuinka on vieläkin viettänyt kiireisiä aikoja harrastuksia ja lastenlasten hoitamisia vuorotellen. Hän oli tehnyt päätöksen, että tästä lähtien hän panee itsensä etusijalle ja alkaa vain lökötellä. Minulla tuli silloin mieleen lapsena kuulemani sananparsi, jonka hänelle sanoin: ” Siinä on työtä pelekäämätön nainen, uskaltaa panna työn vierhen maate”.
Sananparsilla kotonani meitä penskoja kasvatettiin. Ei ollut sitä työtä eikä varsinkaan hutiloiden tehtyä hommaa, johon ei olisi sananparsi löytynyt. ”Eessä son pitkä kanto kaskessa” tai ”Kattosit joskus nokkaas pitemmälle”. Varmaakin varmempaa on myöskin se tosiasia, että jokaisessa suvussa on joku yksilö, jonka päätä ei silitellä, pahansuopaisuuden tai jonkun rötöksen takia. Siihenkin löytyi sananparresta lohtu. ”Vaikka suku sutena juoksis, kuhan itte ihmisenä pysyt”. Vertailtiin tietysti myös jälkikasvua vanhempiin ja isovanhempiin. ”Sukuhunsa suopetäjä, tekijhänsä tervaskanto”. Ainahan suvusta löytyi myös taitavia käsityön tekijöitä, leipojia tai loruilijoita joihin lasta tai nuorta verrattiin.
Isäni, Ponku, jolla poromiesten antamalla nimellä hänet tunnettiin, oli tunnettu myös loruilijana. Etupäässä Ponkun lorut olivat toisista poromiehistä, joskus myös kyläläisistä tehtyjä. Poromies-lehdessä niitä julkaistiin. Poromies-lehti kuului meillä penskojenkin lukemistoon.
Nauroimme isän loruja, kyllä ne meistä hyvin esikuvaansa sopivat. Tässä muutama esimerkki: ”Kun poissa on isä-Mattila, niin pojilla on likainen kattila”, ”Huuhkaja ajaa edellä ja Tomi tietä tallaa, Kääntö ajaa perässä ja huutaa heipparallaa”, ”Sorre se suolasen kahvin keitti, poromies toinen sen juomatta heitti”, ”Voi vävypoika parka, sano Herkko, ku on säkkinen hihna ja puinen kerkko”, ”Kölppö ajaa Köykyllä ja hihna sarven päällä”.
Melkein kaikilla poromiehillä oli kutsumanimi, jolla heidät tunnettiin. Annikki Kariniemi oli Vaalajärven koululla opettajana ainakin yhden vuoden. Kylän lähellä on Pittiövaaran erotusaita. Annikki oli kerran lähtenyt katsomaan erotusta, mutta Pittiövaaran kuruun laskiessaan ei tasapaino pitänytkään ja joutui rämpimään paksussa lumessa. Saihan Ponku siitä hyvän lorun ”Annikki pikkuinen kullanmuru, niin hirveän syvä on Pittiön kuru”.
Vuomaselän erotusaita kuului Lapin palkiseen, Vuomaselässä oli aina suuret erotukset, joten muistakin paliskunnista poromiehet sinne menivät. Sieltäkin Ponku teki lorun. Vuomaselässä porot oli aijassa, siellä heilu mies märäss paijassa: oli Kutturan Piera ja Orposen Paulus, molemmilla peskissä komea kaulus. Mukana myös oli Ollisen Olli, repussansa lääkekolli. Viimemainittu oli Pyssykylässä lääkärin sijaisena. Tarinan mukaan lääkekollissa oli pirtua, jota poromiehet himoitsivat. Veikko-veljeni kertoi, että eräässä erotuksessa muuan poromies oli luvannut poronvasan yhdestä pitkästä huikasta.
Taisi mennä jo vähän väärille raiteille tämä tarinani. Vanhaa vankkumatonta kansanperinnettä on sekin. En tiedä, onko erotusperinnettä tutkittu. Jovain siinä olisi tutkittavaa ja kerättävää tietoa. Mie olen yrittänyt muistella näitä isä-Ponkun lorutteluja ja laittaa niitä ylös. Vahinko vain, että hänen kirjoittamansa jutut Lapin Kansan ja Pohjolan Sanomien yleisön osastoon ovat jääneet tallentamatta.