Ruokolahden leijona kohahdutti muinoin. Entä nyt? Ei sentään. Joka kesän uutisvirrassa on jotakin erikoista. Sähköpotkulautojen esiinmarssi, ISIS-vaimot jne. Trumpin sanomien ohella värittävät uutisia. Kattavana kerrontana on ilmasto, ilmasto ja ilmasto – kesän kestoaihe hallituspuolueiden lupausten pitävyyden ohella. Osa keskustelusta tuntuu ”tyhjän typityiseltä”, osa taas realismia siivittävältä. Kukin voi joutua hämmennyksen valtaan. Tajuntaamme iskostuvat termit ilmastoahdistus, ilmastohäpeä ja ilmastokurimus. Pitäisikö kuusamolaisen tuntea häpeää, jos hän lentää Helsinkiin? Tulisiko suomalaisten syödä ilmastotavoitteiden edistämiseksi kuusamolaista muikkua Vietnamista rahdatun kalafileen taikka pohjoisen aromimarjoja Costa Ricasta lennätettyjen banaanien sijaan?
Uutiset viestittävät, että kova huoli ilmastonmuutoksesta vaikuttaa mielenterveyteen ja aiheuttaa ahdistusta. Riskien kerrotaan näkyvän lapsilla ja nuorilla. Kyllä Suomi on vielä positiivinen edelläkävijä ilmastonsuojelussa. Toimintamme nojautuu pitkälti luonnonvarojen uusiutumiseen. Energia- ja teknologiset ratkaisut vievät suojelutavoitteita eteenpäin. Ilmastohuolilla ei tulisi ihmisiä pelotella, ainakaan Suomessa. Tarvitaan tavoitteellista uudistustyötä. EU:ssa ja maailmanlaajuisesti kunkin tulisi kantaa vastuunsa. Uutiset ennakoivat, että EU:n ilmastosopimus 2050 eli hiilineutraalisuus riippuu EU:n tulevista budjettikehyksistä. Pelkäänpä pahoin, että suomalaiset joutuvat osoittamaan solidaarisuuttaan Keski-Euroopan hiilen tupruttelulle.
Kyse on kaikkiaan arvostuksista ja valinnoista. Kustannukset ohjaavat pitkälti valintojamme. Vain harvat ovat valmiita maksamaan lisää ilmastonmuutoksen torjunnasta. Yhteiskunnan ja yksilön vastuusuhteet liittyvät myös muihin kesän aikana ilmenneisiin ajattelumme pohjaväreisiin. Kyse on haalittavista euroista ja samalla vastakkainasettelusta. Kaikki halutaan ja vielä ilmaiseksi.
Kipakkaa keskustelua on herätetty korkeakouluopiskelijoiden oikeudesta lomaan ja loman aikaiseen toimeentuloon. Heidän tukensa ovat nyt hyvällä mallilla verrattuna muihin väestöryhmiin ja käytettäviin resursseihin. Eri asia on, kuinka he jaksavat kiristyvässä kilpailuympäristössä.
Alueellisessa kehittämisessä ei näytetä löydettävän yhteistä säveltä. Kiistat tulevien aluetukien jaosta maakuntien kesken ovat roihahtaneet. Suurin sanomalehti otsikoi 13.7.2019 ”Itä ja pohjoinen saavat valtaosan kehitysrahoista”. Jo otsikko on harhaan johtava, kun tulisi puhua EU:n aluekehitysvaroista. Artikkelissa viestitettiin miljardiluokan tulonsiirrosta etelästä itään ja pohjoiseen. Aluetukien ansainta perustuu EU-tason kriteereihin. Niiden perusteella Pohjois- ja Itä-Suomi ansaitsevat yli 60 % Suomen EU-aluetuista. Kaudella 2014-20 niiltä siirrettiin lähes 200 milj. euroa etelään. Silti vaaditaan EU-aluetukien uudelleenjakoa tulevalla kaudella.
Tutkimus- ja kehitysvaroista lähes 80 % keskittyy Etelä-Suomeen. Keskushallinnon toiminnot keskittyvät tyystin pääkaupunkiin. Asumistukien miljardit valuvat keskuksiin. Infratuet painottuvat eteläiseen Suomeen. Maataloustuet koskevat eniten Länsi-Suomea. Valtionavut suosivat enemmän syrjäisiä alueita. Kesälläkin tulisi tarkastella eri tukien vaikuttavuutta kiihkottomasti. Kohdistuvatko siten miljardien tulonsiirrot etelärannikolle?
Siinäpä kesäsorinaa. No onneksi, saamme yhä vapaasti joskus nauttia lounasbuffetista huolimatta professoritason uutisaiheesta.