Kolumni

Ko­lum­ni: Ke­väi­siä miet­tei­tä

-
Kuva: unknown

Nyt on tämän kirjoittajan mukava elää ensimmäistä viikkoa aikaa, jolloin syksyllä tavoitteeksi asettamani 2000 hiihtokilometrin raja on tullut täyteen edellisenä viikonloppuna ja on aika ruveta miettimään uutta askelta eläkeukkelin elämänportaalle. Sillä kyllä se vain näkyy olevan niin, että taival kohti päämäärää on se juttu, joka antaa mielihyvän tunteita ja pitää ihmismielen virkeänä. Päämäärän saavutettuaan sitä tuntee olonsa pikkuisen kuin pettyneeksi. Ja sitä alkaa miettimään, että tavoite taisi olla aivan liian heppoinen, kun sen saavutin. Että et sinä loppujen lopuksi saavuttanutkaan yhtään mitään, vaan petit itseäsi ja saisit oikeastaan hävetä, ja katsella kirkastuvaa kevättä jonkin aikaa vaikkapa sängynalta piilossa ihmisten katseilta.

Onkohan tuollainen itsensä mollaaminen sitä kuuluisaa suomalaista itsensä ruoskintaa, joka on perua siitä, kun ruotsalaiset ovat hallinneet meitä 1200-luvulta alkaen vuoteen 1809 ja kurittaneet tuona ajanjaksona itsetuntomme ihan nollille. Kyllähän me nyt tietysti ruotsalaiset tiedetään: nehän ne panivat meidät sotimaankin sotansa joka käänteessä ja keräilivät itse kaikki voitonhedelmät tulevan lintukotonsa rakennuspalikoiksi.

Sotahommista nyt ensimmäisenä tulee mieleen tietysti 30-vuotinen sota vuosien 1618 - 1648 välillä. Silloinhan koko Keski-Eurooppa pelkäsi suomalaisia hakkapeliittoja, jotka karauttivat pienoisten, mutta maailman sitkeimpien suomenhepojensa selässä istuen Albrecht von Wallensteinin joukkojen kimppuun ja taistelivat ääntäkään päästämättä ja taikauskoiset ja isoa mölyä pitäneet paavilaiset pakenivat suin päin kirkkojensa taakse piiloon, kun uskoivat vaikenevien hyökkääjien olevan liitossa itse belsebulin kanssa.

Ja eihän ne tietysti ainoastaan vain hyökkäykseen lähtiessään pikkuisen ”hakkaa päälle” - huutoja karjahtelevat poikamme kehdanneet hätistellä kovasti peloissaan olevia paavin sotilaita, vaan menivät läheiseen kuppilaan olusille ja osa rakensi sillä aikaa muutaman saunan, jossa sitten kyllä laulu ja nauru raikuivat pidemmän kaavan kautta.

On olemassa myös todiste siitä, että ruotsalaisilla oli meidän nujertamiseksemme pitkäntähtäimen suunnitelma, sillä vielä vuonna 1746 kruununprinssi ja myöhemmin Ruotsin kuningas vuosina 1751 - 1771, eli Aadolf Fredrik totesi, että ”Suomi oli Ruotsin varasto ja suojamuuri.” Ahaa, ruottalaiset kiinni jäitte: vähemmästäkin on Haagissa istuttu oikeutta, kuin kokonaisen kansakunnan itsetunnon viemisestä.

Toista oli heti silloin, kun Suomi joutui Venäjän vallan alle Haminan rauhassa 17. syyskuuta 1809. Saman vuoden maaliskuussa sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli vielä käynnissä, mutta keisari Aleksanteri I oli kutsunut koolle Porvoon valtiopäivät. Niissä säädyt vannoivat uskollisuuttaan keisarille, joka puolestaan vakuutti pitävänsä voimassa maamme perustuslailliset oikeudet ja liitti ”Suomen kansakuntien joukkoon.” Samoilla valtiopäivillä Suomesta muodostettiin autonominen suuriruhtinaskunta ja Suomi sai pitää vanhat lakinsa ja uskontonsa ja rahaksi tuli venäläinen hopearupla.

Mutta nyt eletään tätä päivää ja ken näkee ja kokee, niin huomenna on uusi päivä ja mahdollisuus. Mahdollisuus asettaa uusia päämääriä tai toteuttaa aiemmin asetettuja. Elämä kun on jatkuvaa askeltamista tänään jonnekin sinne, mistä vasta huomenillalla tietää tarkemmin. Kuvittelenko, että näin keväällä kaikki on helpompaa. Tuskinpa, sillä ihmiselo on loppujen lopuksi sitä, että asettamistamme päämääristä toteutuvat ne, joita kaikista kiihkeimmin haluamme. Eli nyt minun täytyy miettiä uudet haasteeni entistäkin tarkemmin, kun päivistäni takanani on huomattavasti enemmän kuin edessäni.

Kirkkaita ja lämpimiä päiviä teille kaikille.