Tämän tästä saamme kuulla ja lukea uutisia erilaisista väärinkäytöksistä organisaatioiden sisällä. Milloin asialla on valtionyhtiö Patrian sotavälineiden kauppaa omaan piikkiin yrittävä liikemies, milloin keskustataustaisen Nuorisosäätiön nimissä hämäriä bisneksiä pyörittävä politiikan ammattilainen. Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion tapaus lienee räikeimpiä esimerkkejä siitä, miten koko organisaatio on vaarassa ajautua väärille teille, kun ylin johto korruptoituu. Myös luterilainen kirkko instituutiona on saanut uuden julkikuva, kun piispa Teemu Laajasalo on joutunut sekä kirkon sisäisen että poliisin tutkinnan kohteeksi.
Väärinkäytösepäilyjä pitkään selvittäneenä ammattilaisena ihmettelen sinällään ansiokkaassa uutisoinnissa erästä usein esiintyvää piirrettä. Väärinkäytöksen kohde - yritys tai organisaatio, sen omistajat, hallitus tai johto ? esitetään niissä erittäin ikävässä valossa. Usein syntyy jopa vaikutelma, että rikoksen uhri olisi siihen itse syypää, ellei suorastaan rötöksen tekijä. Tapauksen paljastanutta kohdellaan usein kaltoin - monet kääntävätkin mieluummin katseensa toisaalle epäilyttävää toimintaa havaitessaan.
Totta toki on, että väärinkäyttäjän organisaatiosta löytyy usein parannettavaa, esimerkiksi toiminnan johtamisessa, ohjeistuksessa ja valvonnassa. Saattaa myös olla, että tapahtumat heijastelevat talon toimintatapojen ja ylimmän johon ylläpitämän eettisen ilmapiirin mädännäisyyttä. Tavallisin tilanne lienee kuitenkin se, että valvonta vain on se johtamisen osa, jota kukaan ei tahdo tehdä. Usein valvonnasta vastuullinen johto väittää delegoineensa valvonnan esimerkiksi sisäiselle tarkastukselle, tai jopa tilintarkastajille, joilla ei ole sen enempää valtaa kuin vastuutakaan tarkastamansa toiminnan suhteen. Ellei johto hoida osuuttaan, valvonta jää muodolliseksi ja merkityksettömäksi, ja usein se korvataan luottamuksella.
Rikoksen paljastuessa väärinkäyttäjään luottaneet omistajat, hallitus ja johto huomaavat tulleensa pahasti petetyiksi - konna on pitänyt heitä narreinaan. Narrit joutuvat vastamaan rikoksen seurausten korjaamisen lisäksi heihin itseensä kohdistuvista syytöksistä ja epäilyistä. Myös rikollisen lähimmät työtoverit ja yhteistyökumppanit joutuvat samaan vaikeaan asemaan. On syytä muistaa, että silloinkin, kun rikoksen tekijänä on joku organisaation johtoon tai hallintoon kuuluva, joku on aina kärsijän roolissa, ellei kyseessä ole yksinyrittäjä. Monesti rikolliset kertovat tavoitelleensa oman hyötynsä lisäksi myös organisaation etua ? joskus näin saattaa jopa olla ? mutta petettyjen näkökulmasta asia ei siitä parane. Jos etua on rikollisin keinoin saatu, se menetetään asian selvittyä, korkojen kera. Tilanne saattaa syystäkin tuntua petetyistä kohtuuttomalta? tunteet kuumenevat ja kommentit kärjistyvät helposti.
Median kannattaisi olla tarkkana siinä, miten ja missä valossa asiat esitetään. On tärkeä hahmottaa kunkin osapuolen rooli: kuka on uhri, kuka rikollinen, kuka paikalle sattunut sivullinen. Lisäksi on syytä muistaa syyttömyysolettama: epäilty ei ole syyllinen, ennen kuin oikeus asian toteaa. Roolien sekaannuksen vakavuuden hahmottaa paremmin, kun uhri ja rikollinen ovat molemmat luonnollisia henkilöitä. Vai miltä tuntuisi uutinen, jossa kadulla varkauden kohteeksi joutunutta vanhusta syytettäisiin siitä, että tämä kanniskeli mukanaan omaisuuttaan. Tai jossa raiskatuksi joutunutta nuorta naista pidettäisiin syypäänä kohtaloonsa, koska hän oli liikkunut yksin öisessä kaupungissa tai päästänyt raiskaajansa vapaaehtoisesti kotiinsa. Näissä tapauksissa uhrin ja rikollisen sekoittamista keskenään pidettäisiin järjettömänä ja anteeksiantamattomana virheenä, mutta väärinkäytösten osalta niin tapahtuu taajaan. Jopa laatumedioissa.