Pari viikkoa sitten kävin isäni ja siskoni kanssa elokuvateatterissa katsomassa Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan. Koska sota elokuvateemana ei ikinä ole erityisemmin kiinnostanut minua, en lähtenyt liikkeelle kovinkaan suurin odotuksin, vaan arvelin olevani jo puolivälissä leffaa umpitylsistynyt ja lähtövalmis. Odottavaan koitokseen varustauduin erityisen herkullisennäköisellä karkkipussilla.
Kuulun ensimmäiseen suomalaiseen sukupolveen, jonka kosketus Suomen sotiin on täysin välikäsien kautta kuullun ja koulun historiankirjojen varassa. Isovanhempani kuulivat sodista vanhemmiltaan, vanhempani isovanhemmiltaan. Minun linkkini sota-aikaan, isoisovanhempani, ovat kuitenkin nukkuneet pois kauan ennen kuin ehdin kysellä heiltä mitään menneistä ajoista.
Siksi en ollut lainkaan valmistautunut siihen valtavaan vaikutukseen, jonka Tuntematon sotilas minuun tuona iltana teki. Idyllisillä Karjalan kunnailla aseitaan eivät heilutelleetkaan mitkään kuvitteelliset hahmot, tai robotit, vaan elävät ja hengittävät ihmiset, joiden kohtalo oli oman elämänsä Nälkäpeli. Miehet, joiden unelma oli kerran palata kotiin.
Olen 18-vuotias, joten monet miehet rintamalla olivat minun ikäisiäni, poikia vielä. Heillä oli elämä edessään, kenties maatalo perittäväksi tai opinnot aloittamatta. Ehkä hekin haaveilivat tulevaisuudesta unelma-ammatissaan, ehkä kotona odottavan ihastuksen tai kihlatun kanssa. Ehkä he pelkäsivät pimeää ja tykkien räiskettä. Ehkä ahdistunut mieli ei välillä kyennyt lainkaan näkemään ulospääsyä.
Kotirintamalla odottavien osa ei ollut yhtään kevyempi. Elokuvassa Paula Vesalan esittämä Lyyti jää vaiti pirtin portaille katsomaan kotilomalla viikon viipyneen miehensä loittonevaa selkää. Vaimon yksin hoidettavaksi lankeaa isäänsä ikävöivä lapsikatras ja kotitalo kaikkine töineen, joita on ennen ollut jakamassa kaksi. Helsingissä yksin asemalle jää nuori morsian, jonka vastavihitty aviomies ei enää palannut elävänä kotiin.
Sota repi hajalle monia ihmiselämiä. Se vei vanhemmilta lapsia, vaimoilta miehiä, lapsilta isiä, ja tulevaisuuden monelta vasta elämäänsä aloitelleelta. Lopulta jäljellä oli vain poltettuja kyliä, väsyneitä ihmisiä ja hurjien rauhanehtojen täytäntöönpano. Vaarini oli mukana lastaamassa viimeistä, Kemistä lähtenyttä, sotakorvaustavaroita sisältänyttä junaa vielä vuonna 1952.
Vaikka sota oli valtava, koko kansaa koskettanut tragedia, suomalaiset eivät luovuttaneet. Siksi minä saan elää eräässä maailman turvallisimmista maista ja rauhassa etsiä itseäni ja tavoitella unelmiani. Siksi minä saan pitää ystävät lähelläni, eikä minun tarvitse pohtia, palaavatko läheiseni kotiin omin jaloin vai kannettuna. Siksi minä saan puhua ja opiskella äidinkielelläni, eikä minun tarvitse pelätä, mitä uusi päivä tuo tullessaan.
Olen sydämeni pohjasta kiitollinen siitä, mitä sota-ajan suomalaiset tekivät minun sukupolveni eteen. Suomi selvisi ja nousi. Siksi minä, ja toivottavasti tekin, aion huomenna pysähtyä hetkeksi pohtimaan sitä, mitä kaikkea hyvää ympärillämme jo onkaan ja mitä voisimme itse tehdä, jotta tässä maassa on yhtä hyvä elää vielä satojen vuosienkin kuluttua.