Veljeni sai joululahjaksi hartaasti toivotun aktiivisuusrannekkeen. Ensimmäinen reaktioni oli hämmästynyt, onhan hän vasta 10-vuotias. Jäin pohtimaan asiaa: onko liikuntaan kannustettaessa kaikki keinot sallittuja? Useiden tutkimusten mukaan lasten liikunta vähenee vuosi vuodelta, joten rannekkeen tuoma kannustin voi olla hyväkin asia. Niin lähti veljenikin tallustamaan pitkin Kuusamon katuja, uudenkarhea ranneke kädessään. Retkeltä palasi väsynyt, mutta saavutuksestaan onnellinen punaposkinen matkaaja. Ja askeleita mittarissa, tietysti, yli kymppitonni.
Talvipäivinä pelikonsolit ja televisio vievät usein voiton, kun vaihtoehtona on tuskainen pukeutumisoperaatio ja pakkasessa kärvistely. Kasvavan lapsen tulisi liikkua useita tunteja päivässä, vuodenajasta riippumatta. Aktiivisuusrannekkeen tuoma data ainakin pitäisi tästä huolen. Tietojen seuraaminen voi kuitenkin luisua myös pakkomielteiseksi kehittymisen haluksi tai toisaalta lannistaa entisestään, vieden viimeisenkin ilon tekemisestä.
On huolestuttavaa, kuinka lasten ja nuorten kokemista ulkonäkö- ja suorituspaineista uutisoidaan yhä enemmän. Lasten kanssa työskentelevänä on surullista kuulla, kun yhdeksänvuotiaat tytöt vertailevat vatsamakkaroitaan ja painolukemiaan pukukopin oven takana. Liikkumalla makkarat kuulemma häviävät. Jo ennestään ketterä ja taitava lapsi asettaa itselleen tiukkoja tavoitteita, liikunnan ilo katoaa suoritus- tai ulkonäkökeskeisyyden alle. Harmillisesti joukkuemuotoisissa harrastuksissa yleinen asenne on ’’kehity tai lopeta’’, mikä vain lisää kilpailua. Mukavasta harrastuksesta tulee lähinnä ahdistuksen aihe.
On kuitenkin paljon lapsia, jotka eivät liiku juuri lainkaan. Kun aktiivisuus on lähes olematonta, kehonhallinta, motoriset taidot ja yleiskunto ovat surullisen huonossa jamassa. Ja niin on liikunnallinen itsetuntokin. Olisi hienoa, jos kotona, koulussa ja harrastuksissa osaavat aikuiset tukisivat lapsen liikunnallista itsetuntoa: etsisivät onnistumisia virheiden sijaan, opastaisivat innostaen uusien lajien alkeisiin. Kun itsetunto on kohdillaan, alkaa liikuntakin sujua, ja kynnys uuden kokeilemiseen madaltuu.
Kyllähän itsekin vielä aikuisiällä alisuoriudun, jos koen olevani huonompi kuin muut. Yksin liikkuessa tätä haastetta ei ole, mutta ryhmässä taitoni saattavat kadota silmän räpäyksessä, kunnes opin tuntemaan ryhmän toimintatapoja. Aikuisella on kuitenkin työkaluja tietoiseen itsensä kehittämiseen, kannustamiseen ja liikunnallisen itsetunnon säilyttämiseen, vaikka ulkopuolelta tuleva palaute olisi negatiivista. Lapsella tätä taitoa ei ole, joten on tärkeää, että ympärillä olevat aikuiset tekevät ilmapiirin suotuisaksi uuden oppimiselle. Leikkimielisyyden säilyttäminen liikunnassa on lapsen oikeus ja aikuisen velvollisuus.
Nyt jo tovi joululahjarannekkeen saamisesta mittari päätyy veljen ranteeseen yhä harvemmin. Hyvä niin. Tärkeintä on, että lapsi lähtee innoissaan liikkumaan, rannekkeella tai ilman. Reippaan aktiivinen nuori mies on oiva esimerkki siitä, että ollakseen liikunnallisesti taitava ei tarvitse olla hampaat irvessä treenaava tulevaisuuden tähti. Riittää, että kaverin kysyessä uimahalliin on hän jo toinen jalka oven raossa, iloinen virne kasvoilla. Liikunnan ilo on mittari, jota ei voi ostaa, mutta jonka voimme lapsille esimerkillämme antaa.