Terrorismin ja islamilaisista maista tulevien pakolaisten myötä suhtautuminen islamiin ja muslimeihin on iso kysymys myös Suomessa. Koska islamia ei tunneta, mielipiteitä helposti hallitsevat kielteiset ennakkoluulot, joita politiikan helppoheikit hyödyntävät ja loihtivat.
Oli mielenkiintoista lukea egyptiläis-sudanilaisen kirjailiajn Leila Aboulelan ajatuksia hollantilaisessa protestanttisessa Trouw-päivälehdessä 20. tammikuuta. Tämän Englannissa asuvan kirjailijan teosten punaisena lankana on musliminaisten elämä läntisessä yhteiskunnassa, jossa he joutuvat kamppailemaan niin lumen ja kylmyyden kuin myös kulttuuristen ja uskonnollisten esteiden ja ymmärtämättömyyden kanssa.
Aboulelan mukaan Eurooppa saa paljolti syyttää itseään siitä, että osa muslimeista on radikalisoitunut. Hän näkee yhdeksi syyksi sen, että Euroopasta on tullut liian ateistinen ja valtio on vetäytynyt uskonnon kentältä. Hän sanoo: “Valtion pitäisi olla aktiivisempi uskonnon suhteen. Koska se vetää kätensä siitä pois, radikalisoituminen ja terrorismi tuottavat meillä Englannissa niin paljon ongelmia. Muslimit tulivat maahan ja valtio jätti heidät elämään getoissaan. Ajateltiin, että kyllä he vielä kasvavat eroon uskonnostaan. Se oli sekä ylimielistä että islamin vetovoiman aliarvioitia.”
Aboulela jatkaa: “Valtiovallan tulisi nimittää kansallinen suurmufti, aivan kuten on ylirabbi ja Canterburyn arkkipiispa. Hän voisi asettaa muslimeille uskonnollisia sääntöjä ja herättää tietoisuutta Britanniasta ja selittää, miksi sille on oltava kuuliainen. Jokaisessa maassa tulisi olla oma suurmuftinsa, joka arvovallallaan antaisi uskonnollisia ohjeita eri tilanteisiin.”
Se että ensisijaisesti kristillisen maan valtiovalta nimittäisi suurmuftin, tuntuu yllättävältä muslimin esittämäksi. Ilmeisesti suurmufteja tarvittaisiin kaksikin, koska šiialaisten ja sunnien yhteinen johtaja olisi kai yhtä mahdoton kuin katolisten ja protestanttien yhteinen pää. Olipa sitten yksi tai kaksi, tarvetta on, sillä nyt muslimit usein kysyvät neuvoja lähtömaastaan ellei peräti sysipimeästä Saudi-Arabiasta.
“Hollannin suurmufti voisi esimerkiksi sanoa, ettei naisen velvollisuus ole peittää kasvojaan hunnulla. Pyhien kirjoitusten tuntijana hän puhuisi uskonnollisena auktoriteettina. Hän voisi myös sanoa, että uskonto velvoittaa noudattamaan Hollannin lakeja. Muslimit tarvitsevat noita ohjeita, mutta koska he eivät niitä saa, he kysyvät joltakulta Saudi-Arabiassa ja se on huono asia. He tarvitsevat omassa maassaan jonkun, joka tuntee sen olot ja lait.”
Aboulela arvostaa Euroopan vapauksia ja ihmisoikeuksia sekä ihmisten suoruutta, mutta “vähemmän sitä, että eurooppalaiset ovat etääntyneet liikaa uskonnosta, olipa se sitten mikä tahansa”. Hän jatkaa: “Olen kriittinen lisääntyvästä ateismista. Se johtaa materialismiin. Ateistit eivät sitä myönnä, mutta mihin muuhun he suuntautuvat kuin aineelliseen? Jos kieltää hengellisen, tulee kietoutuneeksi materialismiin.”
Aboulelan mukaan muslimit kokevat enemmän ymmärtämystä siellä, missä kristinusko on vahvaa. Siellä heitä lähestytään ikään kuin samalla kielellä, kun taas ateistien kanssa yhteistä kieltä ei ole. “Siksi kirkolla tulisi olla suurempi rooli pakolaisten vastaanotossa. Englannissa kirkot ovatkin olleet aktiivisia syyrialaisten pakolaisten auttamisessa ja uuteen elämään opastamisessa.” Aboulelan kokemukset lienevät tosin Länsi-Euroopasta eikä hän taida tuntea tilannetta esimerkiksi läpikatolisessa Puolassa.