Vietin kouluikäisenä kesälomia isoenoni Toivon luona Paavolassa. Hänellä oli kaksi kirjahyllyä, joista toisessa oli kovakantisia romaaneja Väinö Linnasta Kalle Päätaloon, toisessa, eteiseen sijoitetussa pienemmässä hyllyssä kioskijännäreitä. Pikkupoikana minua kiehtoivat tietysti enemmän jälkimmäiset. Lueskelin Pekka Lipposen seikkailuja sängyssä joka ilta ennen nukkumaan rupeamista.
Nimimerkki Outsiderin kynäilemät Pekka Lipposen seikkailut olivat jännittäviä ja humoristisia, tarinat oli sijoitettu eri puolille maailmaa, eivätkä ne olleet kovin raakoja ja väkivaltaisia. Keräilin Pekka Lipposia vuosien ajan, kunnes eräänä päivänä huomasin kyllästyneeni niiden huonoon kieleen ja rasismiin ja myin kokoelmani tamperelaiseen antikvariaattiin.
Mummillani puolestaan oli kodissaan iso määrä kotimaisia klassikkoja. Hänen luonaan kahlasin jo varhain läpi Seitsemän veljestä, Putkinotkon ja Ryysyrannan Joosepin. Kun mummi kuuli, että pidän runoista, hän osti minulle syntymäpäivälahjaksi Kaarlo Sarkian Kootut runot.
Hankin kirjallisen sivistyksen vahingossa. Jos sukulaiseni olisivat harrastaneet lukemisen sijasta musiikkia, osaisin nyt ehkä soittaa kitaraa tai pianoa. Esikuvat ja muilta saadut vaikutteet määräävät nuoren ihmisen elämää enemmän kuin hänen omat halunsa ja pyrkimyksensä.
Siihen aikaan kaikki lukivat, ainakin sanomalehtiä. Jokaisessa kodissa oli kirjahylly ja siinä vähintään kirjakerhojen halpapainoksia ja tietokirjasarja. Kioskilukemistojen yhteenlaskettu levikki oli miljoonia. Divarit, joita oli joka kirkonkylässäkin omansa, myivät samat romantiikkalehdet ja jännärit vielä käytettyinä moneen kertaan uudestaan.
Tällä vuosituhannella lukeminen on kokenut rajun mullistuksen. Juuri millään muulla elämänalueella pudotus ei ole ollut yhtä jyrkkä ja peruuttamaton. Tv-kanavien lisääntyminen, internet, älypuhelimet ja some ovat kukin vuorollaan syventäneet syöksykierrettä.
Loppujen lopuksi hyvin pieni, ehkä muutaman sadan tuhannen aktiivin joukko on aina pitänyt yllä koko suomalaista kirjallisuusjärjestelmää. Niin on yhä edelleen. Kioskikirjallisuus eli kansan oma kulttuurinlaji sen sijaan on Aku Ankkaa lukuun ottamatta kadonnut ajat sitten.
Arvioitaessa lukuharrastuksen laskua on otettava huomioon koko väestö eikä vain pientä eliittiä. Kioskiviihteen hävittyä lukeminen Suomessa on romahtanut murto-osaan siitä, mitä se parhaimmillaan on ollut. Sähköinen lukeminen ei korvaa menetystä kuin pieneltä osin.
Kaikkien tutkimusten mukaan lukeminen kehittää ajattelua ja opettaa ymmärtämään asioiden yhteyksiä. Jopa kaikkein kevyimmän kirjallisuuden lukemisesta on hyötyä. Entisajan kioskikirjat olivat luonteva tie kirjallisuuden pariin ja parhaissa tapauksissa myös alku kunnianhimoisemmalle lukemiselle.
Suomenruotsalainen kirjailija Ulrika Nielsen kysyy vuonna 2015 ilmestyneessä teoksessaan Perikato: ”Miten kirjoitetaan lukutaidottomalle tulevaisuudelle?”
Tulevaisuuden ihmiset eivät tietenkään ole lukutaidottomia sananmukaisesti, mutta lukemaansa ymmärtämättömiä kyllä. Jos kyky antaa asioille merkityksiä ja käsittää niiden yhteydet toisiinsa katoaa, millään ei sen jälkeen ole mitään merkitystä. Se johtaa arvottomaan maailmaan, jota arvottomat ihmiset hallitsevat. Tapahtumien logiikka on sama kuin ikävissä asioissa yleensäkin: ne tapahtuvat, koska niiden annetaan tapahtua.