Elokuussa vietettiin kansainvälistä maailman alkuperäiskansojen päivää. Kaksi alkuperäiskansaa kohtasivat toisensa Tansaniassa, kun Oulun hiippakunnan saamelaistyön edustajat olivat maasaiden vieraina Morogoron seudulla.
Suomen Lähetysseuran Tansanian työntekijät ja Morogoron hiippakunta kertovat: ”Kohtaaminen on ollut hieno jakamisen mahdollisuus, jossa on voitu keskustella monista yhdistävistä kysymyksistä maaoikeuksista opiskeluun ja oman kielen säilymiseen. Euroopan Unionin alueella saamelaiset ovat ainoa jäljellä oleva alkuperäiskansa. Maasait puolestaan ovat pääosin Kenian ja Tansanian alueella elävä paimentolaiskansa.
Oulun hiippakunnan saamelaistyönsihteeri Erva Niittyvuopio on muistuttanut kuinka oma äidinkieli on sydämen kieli ja tunteiden kieli: ”vain sydämen kielellä voi ylistää Jumalaa”. Oma äidinkieli on myös oppimisen kieli ”omalla äidinkielellä oppiessa asiat sisäistetään sydämeen saakka” totesi puolestaan Parakuyo-maasaiden ylin johtaja, Iaibon Kasu Moreto.
Rovaniemen Lähetysjuhlien aikaan myös Utsjoella vieraillut Morogoron piispa Mameon kanssa vierailua isännöivät työntekijämme Oskari ja Anna-Riitta Holmström. He ovat tehneet työtä mm. maasaikielisten esikoulujen perustamiseksi, samoin kuin tyttöjen sukupuolielinten silpomisen ja lapsiavioliittojen lopettamisen puolesta.
Aikoinaan Kidugalassa asuessani naapurinani asui Katri Niiranen, nykyinen nimikkolähettimme, ja hän oli saanut Suomesta C-kasetin saamelaismusiikkia. Katri oli antanut kasetin koulun musiikinopettajalle kuunneltavaksi mainitsematta musiikin alkuperää.
Myöhemmin kasetin kuunneltuaan hän oli kysynyt Katrilta, mistä hän oli saanut maasaimusiikkia äänitettyä ja hämmästyi kovasti Katrin kertoessa sen olevan Suomesta saamelaista musiikkia. Musiikin ammattilaisen mielestä siinä oli paljon yhteistä maasaimusiikin kanssa.
Toinen mielenkiintoinen kokemus maasai- ja saamelaiskulttuurin kohtaamisesta oli minulla 2004 Inarissa. Olin juuri muuttanut takaisin kotiseudulleni Kuusamoon ja jatkoin vielä muutaman kuukauden kotimaan työssä ennen lokakuun alussa tapahtuvaa eläkkeelle jäämistäni.
Sain Lähetysseuran stipendiasioita hoitavalta sihteeriltä puhelinsoiton ja hän kertoi, että neljä Suomessa stipendiaattina opiskellutta tansanialaista oli palaamassa Tansaniaan ja haluaisivat päästä sitä ennen tutustumaan Lappiin. Hän kysyi, että voisinko ottaa heidät tänne Kuusamoon. Kieltäydyin ensin jyrkästi kertomalla, että asuin kaukana Lapista. Sitten muistin, että minulla oli sovittu Inarin seurakuntavierailuni reilun viikon päähän, olin myös Inarin nimikkolähetti, ja jos se sopii Lähetysseuralle, niin voisin vuokrata Kuusamosta pikkubussin ja ajaa sillä oman autoni sijasta Inariin.
Kun seurakunnan kanssa sovittu ohjelma päättyisi niin hän voisi lähettää ryhmän Ivaloon ja hakisin heidät lentokentältä ja esittelisin heille sitten kunnon Lappia ennen heidän viemistään Ouluun, missä heidän pitäisi olla Heinojen matkaansiunaamisessa mukana. Sen jälkeen veisin heidät Oulunsalon kentälle iltakoneelle ja palaisin takaisin Kuusamoon.
Se järjestyikin sitten oikein hyvin ja sovin Inarin seurakunnan kanssa, että he olisivat samalla seurakunnan vieraina ja kävisivät esimerkiksi lukiolla pitämässä muutaman tunnin ja saimme myös majapaikaksemme seurakunnan leirikeskuksen.
Ohjelmaan olin sisällyttänyt porotilalla, Raja-Joosepissa ym käyntien lisäksi myös Inarin Siida-museolla vierailun ja siitä tulikin erittäin mielenkiintoinen. Yksi Tansanialaisista olikin Helsingin yliopistossa juuri valmistunut teologianmaisteri, maasaipappi. Museokierroksesta tulikin erittäin mielenkiintoinen meille kaikille. Hän vertasi koko ajan maasai- ja saamelaiskulttuuria toisiinsa ja löysi erittäin paljon molemmille yhteisiä piirteitä. Erona vain, että heillä oli nautakarja ja saamelaisilla porokarja, mikä määräsi koko elämisen kulun.
Heikki Mustaniemi Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Suomen Lähetysseuran työntekijä, joka palasi eläkepäivilleen synnyinseudulleen. Seurakunnan lähetystyön yhdyshenkilö