Pohjoisella pallonpuoliskolla on riehunut muutaman viikon ajan monenlaisia syysmyrskyjä. Suomessa myrskyt ovat koetelleet työmarkkinakenttää.
Hallituksen esitys irtisanomissuojan höllentämisestä nosti varsinaisen myrskyn vesilasissa. Aunperin kyse oli pienestä asiasta, asenteiden koventuminen nosti sen isommaksi myrskyksi.
Tämäkin myrsky kuvannee hyvin sitä muutosta, mikä suomalaisessakin yhteiskunnassa on tapahtumassa. Me vanhat, tai ainakin osa meistä mahtaa muistaa vielä sellaiset ajat, joissa päämääränä yhteisön kehittämisessä oli konsensus. Nykypolville sanakin taitaa olla tuntematon.
Se piti kuitenkin sisällään sen, että tunnustetaan, että yhteiskunnassa on monenlaisia ryhmiä, joiden halut kehittää maailmaa eivät ole täysin yhteneväisiä.
Yhteiskuntatietelijöitä vähemmänkin oppineet tiesivät perstuntumalta, että Karl Marxin luonnostelemat yhteiskuntaluokat olivat olemassa ja niiden halut kehittää maailmaa eivät välttämättä olleet samaan suuntaan kulkevat.
Rajuimmissa myllerryksissä kävi niin, että Parta-Kallen puolelle kallistuneet voittivat ja huonostihan siinä kävi.
Suomessa onneksi kävi paremmin. Kallen kaverit ja sinne päin pikkusen kallellaan olevat eivät päässeet niskan päälle, vaan joutuivat antamaan aina vähän periksi kunnon kapitalisteille.
Siitä konsensus, jolla suomalainen yhteiskunta saatiin nostettua yhdeksi maapallon parhaimmaksi yhteiskunnaksi.
Kun yhteisö on meillä saatu kohtuullisen hyvään kuntoon, on vanhaa sanontaa mukaellen urhojansa kansanvallat alkaneet esiin nostaa kaikkialta. Ja julistaneet, että vain me olemme oikeassa, vain meidän polkumme johtaa onneen ikuiseen.
Harmillisinta on, että näiden ääriäänien kannattajajoukot ovat koko ajan kasvaneet. Entistä useampi on alkanut uskoa, että toimimalla vain heidän opeillaan yhteiskuntaa voidaan kehittää.
Silloin unohtuu, että kaikki eivät ole samaa mieltä. Eivätkä kaikkien edut ole vieläkään samoja askelia askeltavia.
Ennen vanhaan ennen isompiin rähinöihin ryhtymistä kaivettiin esiin se konsensus, joka nyt tuntuu olevan kirosana.
Suomessakin viime vuosien vaalien jälkeen on käytetty termiä ”kahtiajakautunut”. Totta onkin, että eteläisten isojen kaupunkien äänestyskäyttäytyminen pääosin eroaa selkeästi muun muassa Koillismaan äänikartasta.
Kun tähän kahtiajakoon lisätään mausteeksi maahanmuuton päällimmäiseksi kysymykseksi nostavat ehdottomiin ratkaisuihin uskovat, ollaan nykytilanteessa, missä barrikaadeja alkaa olla monienkin rintamien välissä. Ja jokaisen barrikaadin molemmin puolin väitetään, että vain heidän uskomallaan tiellä voidaan Suomi pelastaa.
Tätä touhua seuratessa on tullut mieleen, että nyt ollaan juuri sillä tiellä, missä jokaisen barrikaadin alle ollaan kaivamassa ne tunnelit, mistä tulevat tulvat hukuttavat loputkin maasta, jonka entiset päättäjät onnistuivat rakentamaan miettimällä joskus vaikka aamutunneille silmät punaisina, että jotenkinhan tästä pitäis eteenpäin päästä.
Parempi kerta rytinä kuin ainainen kitinä, on yksi sanonta. Toinen taas parempi laiha sopu kuin lihava riitä. Uskon viimeksi mainittuun enemmän.
Seppo Salminen
Kirjoittaja on Koillissanomien edellinen päätoimittaja.