Tämän lehden taannoisessa numerossa oli artikkelin aiheena metsänuudistus. Juttuun liittyvässä kuvassa, joka ilmeisesti oli otettu lähialueelta, oli vierekkäin kaksi pientä puuntainta, kuusi ja mänty ja kuvatekstinä kysymys, kumpi selviää?
Oikean vastauksen antaminen on varsin vaikeata. Pitäisi tulla 80 vuoden kuluttua katsomaan. Veikkauksen puolelle menee. Hirvi saattaisi ratkaista asian kuusen eduksi kulkiessaan istutettua taimikkoa pitkin ja popsiessaan kymmenvuotisten männyntaimien latvat suihinsa.
Voisi myös pohtia, miten tähän tilanteeseen on päästy. Onko alueella ollut vajaa satavuotias luonnostaan syntynyt monipuolinen metsä, jota nyt ollaan uudistamassa. On ilmeisesti kyseessä metsänparannustoimet ja takana vuosi pari sitten tehdyt päätehakkuut. Kaikki puut, pienet ja suuret on pantu monitoimikoneella kerralla matalaksi, tukkipuut sahalle, pienemmät lupaavassa kasvuvaiheessa olevat sellutehtaalle ja risut ja kannot hakkeeksi ja kaukolämmöksi. Sitten maa on aurattu ja muokattu ja lopuksi uudet taimet istutettu.
Avohakkuista on ollut vuosien saatossa runsaasti kannanottoja lehdistössä. Koillismaan luonnon puolestapuhuja Reino Rinne piti avohakkuita kansanmurhana.
Muutama kymmenen vuotta sitten kohistiin Inarijärven tuntumassa olevan Kessin erämaata uhkaavista hakkuista. Syntyi pienenmuotoinen kansanliike ”Kessi kestää!” Olimme retkeilemässä kyseisellä seudulla ja kyllähän siellä oli voimaperäisen metsänhoidon jälkiä havaittavissa. Useat reittimme varrella olleet vaarankupeet oli päätehakattu ja syväkynnetty. Isot kivetkin oli käännetty ja ne loistivat valkoisina pirunpeltoina.
Vuonna 1985 oli kotipaikkakunnallamme Kuusamo Natura tapahtuman kylkiäisenä Suomen Ladun valtakunnalliset leiripäivät, jonka yhteydessä pidettiin retkeily- ja ympäristöseminaari teemalla luonnon kuluminen. Mitkä kuluttavat luontoa eniten, lenkkitossut, vaelluskengät vai kumisaappaat? Puheenvuorossaan kuusamolainen tunnettu vihervaikuttaja sai aikaan kunnioittavan hiljaisuuden näyttämällä kuvia silmänkantamattomista avohakkuista ja syväaurauksista. Eteläsuomalainen retkeilyväki huokaili kauhistuneena, eivät ilmeisesti olleet kovinkaan tietoisia tällaisesta metsänhoidosta.
Eräässä kunnassa oli edunvalvoja hiljattain avohakkauttamassa muistisairaan vanhuksen metsän tämän omistamalta mökkitontilta, mutta sukulaiset ehtivät hätiin. Pappa ei olisi hyväksynyt toimenpidettä silmäteränään pitämälle metsikölle.
Kitkajoen varressa tehtiin muutama vuosi sitten hakkuita joen välittömässä läheisyydessä ja ne herättivät kovan porun paikallislehdissä. Allekirjoittaneella oli tilaisuus koskenlaskuun kyseisellä reitillä ja vaivoin pystyin havaitsemaan hakkuiden jälkiä. Toimenpiteistä tietämätön vierailija tuskin kiinnitti asiaan mitään huomiota.
Sen sijaan tuoreempi avohakkuu ja maanmyllerrys Rukajärven tien varressa ei ole kirvoittanut sen kummempaa keskustelua, vaikka liikenne on aivan toista luokkaa kuin Kitkajoella. Vesistöjen rannoille ja purojen varsille on ilmeisesti jätettävä jonkinlainen suojavyöhyke, mutta turistitien varret saa näköjään myllätä heti ojasta alkaen.
Vaivaako metsänhakkuita suunnittelevia metsäammattilaisia kauneudentajun puute, kun hyväksyvät matkailupitäjässä vilkkaan maantien varteen vuosikausiksi ruokottomaksi syväauralla revityn raiskion.
Muutama vuosi sitten hyväksyttiin uusi metsälaki, jossa avohakkuille annetaan inhimillisempi vaihtoehto. Parhaana esimerkkinä oli hiljattain uutisissa esitelty hevosmetsuri, joka iloisen metsänomistajattaren silmälläpidon alla oli hellävaraisesti kerännyt vain hakkuukypsiä mäntytukkeja peräkärryynsä, jota veti parivaljakko, kaksi vantteran näköistä suomenhevosta. Niiden kaviot evät revi mustikkamättäitä eivätkä katko naapuripuiden juuria, eivätkä tee metsään syviä, vuosikausia näkyviä rokonarpisia ajouria. Ja metsä on koko ajan metsän näköinen ja ilo silmälle.