Tämän lehden kolumnisteihin kuuluva Rauno Riekki kirjoitti 28.6. otsikolla "Taaksepäin katsominen ei pysäytä maailman kehitystä". Hän siteerasi runoilijan sanoja "ihmiset eivät suostu katsomaan tulevaisuutta vaan antavat katseensa viipyä peruutuspeilissä". Edelleen hän kirjoittaa "Kehitys ei pysähdy kuten aikakaan ei pysähdy. Kehitys on evoluutiota, joka maailmassa on käynnissä joka hetki". Esimerkkinä hän käyttää autojen ja tietokoneiden voittokulkua, jota mikään vastustuskaan ei ole pysäyttänyt.
Näkemys, että on olemassa mystinen voima, kutsuttakoon sitä nyt vaikka kehitykseksi tai evoluutioksi, joka etenee vääjäämättä ja jolle yhteiskunnan päätäntäkoneistokaan ei mahda mitään, on yleinen. Autoistuminen ja tietokoneistuminenkin ovat kuitenkin ihmisten ratkaisuja, eivät siinä mitkään kottero- ja tietsikageenit ole äityneet jylläämään. Demokratiassahan luottamushenkilöiden pitäisi tehdä päätökset, mutta usein juuri tärkeimmät jäävät tämän systeemin ulottumattomiin ja tätä muutosvirtaa Riekki kutsuu evoluutioksi ja uskoo, ettei ihmiskunta enää palaa tietokoneettomaan aikaan. Tässä voisi kyllä Riekin kimppuun käydä hänen omin asein. Jos kerran evoluutio on jatkuvaa, niin miksi se pysähtyisi autoon ja tietokoneeseen. Kai niidenkin tilalle aikanaan muuta tulee. Mihin peiliin Riekki katsookaan?
Tämän demokratian ohittavan evoluution tärkein käyttövoima on talouselämä. Tästä on kieltämättä kokemusta kuntapoliitikollakin. Olen saanut käsityksen, että hoidettiinpa elinkeinopolitiikka lautakunnan tai Naturpoliksen kautta, siellä puuhastellaan tärkeiden asioiden parissa voimatta niihin kovin hirveästi vaikuttaa. Liike-elämä kulkee omia latujaan ja tekee päätöksensä itse. Vanhan ydinkeskustan näivettymisestä kantavat huolta monet, etunenässä tietysti ne, jotka omistavat siellä maata ja/tai kerrosneliömetrejä, mutta ei luottamushenkilöorganisaatio näytä asialle mitään mahtavan.
Mikään asia ei ole huono vain siksi, että se on vanha eikä hyvä sen johdosta, että on uusi. Peruutuspeiliin on syytä välillä katsoa oppia saadakseen. Historia vuodesta 1900 tähän päivään nähdään yleensä valtavana kehityksenä, mutta se on samalla suurten virheiden tarina. Jaksoon mahtuu mm. kaksi maailmansotaa, paljon tyranniaa ja globaalien ympäristöongelmien aikaansaaminen. Samoja virheitä ei pitäisi tehdä uudelleen, mutta näyttää siltä, että peruutuspeiliin ei ole katsottu tai nähdystä ei ole otettu opiksi.
Tulevaisuuteen on kyllä huomattavasti vaikeampikin katsoa kuin menneeseen. Esim. Euroopan valtiokartta koki 1980- ja 90-luvuilla muutoksia, joita juuri kukaan ei osannut etukäteen ennustaa. Minäkin kyllä toivon, ettei väärin ymmärretty nationalismi, joka ei ansaitse isänmaallisuuden nimeä, pääsisi yhä useampiin Euroopan maihin leviämään. V. 1994 äänestin unioniin liitymisestä ei, sillä pelkäsin saksalaisvetoisen talouselämän jyräävän ympäristönhoidon. En olisi nytkään EU:lle ympäristöpalkintoa antamassa, mutta pahimmat epäluuloni eivät ole toteutuneet. Unionin vastustus taas on monissa maissa, osin Suomessakin, ajautunut niin kahjoihin käsiin, ettei sitä voi hyväksyä. Peruutuspeilissä kajastaa 1930-luku.
Valtavirta vannoo nykyään digitalisaation nimiin. Kukaan ei kuitenkaan osaa sanoa, miten maksimoitu automaatio, hyvä työllisyys ja siedettävä ympäristö voidaan nivoa yhteen. Itseohjautuvalta autolta ei pala päreet eikä se aja kännissä, ja uskotaan, että robotit eivät purnaa työoloista. Onkohan tämäkään aivan varmaa? Tekoälyn ohjaamassa teknoyhteiskunnassa robottien ammattijärjestö voi uhata lakolla vaatien lisää liksaa ja parempaa öljyämistä.