Muutettuani Kuusamon rauhasta kaupungin vilskeeseen sain sanavarastooni uuden sanan: kiire. Vaikka vanhempani työskentelivät samalla perhearkea pyörittäen, koskaan ei puhuttu kiireestä. Viikot olivat täynnä ohjelmaa, mutta kiirettä, sitä ei ollut. Nykyään kotimaisemissa käydessäni saankin usein kuulla kysymyksen: ’’Mihin sulla on kiire?’’ No, ei mihinkään. Kaupungin vilskeestä tarttunut hektisyys tulee huomaamatta pakattua pohjoisen reissulle mukaan.
Olen viime vuosina oppinut arvostamaan kotiseudun leppoisaa elämänasennetta. Harvoin kuulen kenenkään valittavan, kuinka kiirettä pukkaa. Toisin on isommilla kylillä. Kiire on töissä, koulussa, liikenteessä, kassajonossa. Arkena ja lomalla. Kiireestä puhutaan täällä yhtä paljon kuin Kuusamossa puhutaan kylmästä säästä. Kiire on pinnalta ihannoitu, mutta pohjimmiltaan ahdistava tunnetila. Hyvän päivän tutuille jaetaan ainoastaan kultareunus.
Tärkeät muistot syntyvät koetuista hetkistä ja arjen sattumuksista, joita emme kiireessä huomaa. Mikään hetki ei tunnu kovinkaan merkityksekkäältä, kun ajatuksissa on jo kiire muualle. Sisälläni asuva pikkukaupungin tyttö ahdistuu aina, kun jokainen tuttava vastaa kuulumisten kyselyyn, että kiire on. Silloin tekisi mieli kysyä tuo pohjoisesta tuttu kysymys, mutta mieluummin jätän keskustelun siihen ja annan toisen jatkaa kiireistä päiväänsä.
Toisinaan elämä tuo ryppäissä hienoja mahdollisuuksia, joista on vaikea kieltäytyä. Tällaisina aikoina huomaan, kuinka keho käy ylikierroksilla ja ajatus herpaantuu. Mietin huomisen tapahtumia, unohtaen nykyhetken. Näissä tilanteissa pyrin puuttumaan toimintaani: hengitän syvään, mitään vakavaa ei tapahdu, vaikka asiat eivät menisi suunnitellusti. Arjesta tulee suorittamista ja kivat päivät muuttuvat raskaiksi, kun ne ahdetaan liian täyteen kivaa. Kun olet jälleen vastaamassa myöntävästi uuteen pyyntöön, mieti, onko sinulla aidosti halua tehdä niin. Tuleeko arkeesi vain yksi juosten suoritettava rasti lisää?
Kun koulu- tai työtehtävien palautusajat sijoittuvat näppärästi samalle viikolle, saa todella tehdä töitä rennon suhtautumisen eteen. Se, että alkaa paahtaa tehtävälistan parissa yöunien kustannuksella ei ole järkevä vaihtoehto, vaikka hätäpäissään moni sen valitsee. Aina leppoisa suhtautuminen ei onnistu. Ajanhallinta ja itsetuntemus ovat avain tasapainoiseen arkeen. Kiirettä saattaa kummasti helpottaa positiivisen kieltäytymisen opettelu.
Kaikki ahdistumme välillä, myös ne muka-superihmiset. Mieltä painavista tunteista kannattaa kertoa. Kun elämänmeno ahdistaa ja jakaa sen jonkun kanssa, tunne katoaa. Päässä pyöritelty mörkö tuntuu typerän pieneltä, kun jakaa sen ystävälle ja nauraa päälle! Ulkopuolinen henkilö huomioi uusia näkökulmia ja saa mielen rauhoittumaan, olon kevenemään. Kaikki järjestyy.
Suomalaisuuteen kuuluva ’’pärjäämisen’’ kulttuuri on juurtunut meihin niin vahvasti, että vaikeuksien jakamiseen on valtava kynnys. On helppo kuitata omat kuulumisensa kiireellä, näin kuitenkin vain kasvatamme ongelmien vyyhtiä. Kun joku kertoo toinen jalka ovenraossa, kuinka on kiire sinne, tänne ja tuonne, ei tunnu fiksulta alkaa vuodattaa oman elämän myllerryksiä. Jos kaikilla on kiire, milloin voimme jakaa aitoja tunteitamme kiireen takana? Vai onko kiire tulevaisuudessa ainoa elämän sisältö, jatkuva tunnetila?