Lauantai-ilta, selaan puhelintani sohvalla röhnöttäen. Facebookin uutisvirrassa silmääni osuu eräs keskustelunavaus: ’’Miksi elämä on näin haastavaa?’’ Niin, tällä hetkellä teen itsekin elämästäni haastavampaa sillä, että murehdin, mitä minun pitäisi olla tekemässä tämän löhöilyn ja pohdiskelun sijaan. Kohta menen, vaikka tiskaamaan, ajattelen.
Haluaisin aina sanoa, että elämä on sellaista kuin siitä tekee. Toisaalta, eihän kaikkea, jos edes murto-osaa, elämän sattumuksista voi etukäteen määritellä tai aavistaa. Ehkä pitäisikin ajatella, että arki on sellaista kuin siitä tekee, mutta sattumukset värittävät arkea sekä negatiivisesti että positiivisesti yllättäen.
Jokainen kokee haastavuuden omista lähtökohdistaan ja se, mikä on jonkun nautinto, voi olla toiselle suuri haaste ylitettäväksi. Toiset ovat esimerkiksi herkempiä, jolloin uudet tilanteet voivat aiheuttaa jatkuvia tunnevaihteluiden aiheuttamia haasteita. Toisille taas esimerkiksi fyysinen kuormitus ja kunnon kohottaminen tuntuvat haastavilta, kun taas toinen elää liikkuakseen. Joku voi kokea, että elämä heittää eteen epämieluisia yllätyksiä tuon tuosta, minkä vuoksi elämä on kaukana onnellisesta.
Itsellänikin on ajanjaksoja, kun tuntuu, että mikään ei suju. Koen kuitenkin, että juuri nämä jaksot ovat kasvattaneet minua arvostamaan arjen pieniä iloja, kuten ruskapuiden raoista pilkistävää aamuaurinkoa tai iloista kanssajuoksijan tervehdystä lenkkipolulla. Jos elämä ei haastaisi, jäisi pohdinnat pohtimatta ja kiitollisuuden tunteet huomaamatta, luulen.
Haastan itse itseäni myös tietoisesti, koska uskon kasvavani ihmisenä eniten, kun ylitän mukavuusalueeni rajoja edes pienin askelin, tasaisin väliajoin. Joskus ylitykset epäonnistuvat ja katumuksen tunne muistuttelee itsestään, mutta kun häpeän tunne väistyy, osaan olla armollisempi itselleni sekä nähdä, mitä tämä ’’epäonnistuminen’’ opetti minulle. Pian huomaankin, että eihän se ollut epäonnistuminen laisinkaan.
Eräs ystäväni kysyykin usein, miksi minun täytyy jatkuvasti haastaa ja kehittää itseäni. En oikein tiedä itsekään. Onhan minulla ollut niitä aikoja, kun kaikki on keveää, epäonnistumisen tunteet loistavat poissaolollaan. Joku voima minussa kuitenkin päätyy tekemään välillä typeriäkin valintoja, jotta voin kokeilla rajojani ja toisinaan sen myötä oikein velloa pahan olon tunteessa. Ehkä se on minun tapani toteuttaa elämän tarkoitusta, oppia itseäni, muita ja ilmiöitä ympärillämme.
Havahdun, kun avaimen rapina käy ovessa. Katson kelloa. Huomaan jääneeni ajatuksiini jumiin yli tunniksi. Hyppään ylös sohvalta, halaan ja alan innolla jäsentelemään ajatuksiani kerronnan muotoon. Tunnen oloni levänneeksi, onnelliseksi. Kyllä minäkin kai tarvitsen hetkiä, jolloin ei tarvitse haastaa itseään tai olla joku jollekin. Vaikka sitten sohvalla löhöten, kattoa tuijottaen. Tiskitkin saavat odottaa huomiseen, kai päivä on haastanut minua jo tarpeeksi.
Niina Jormakka
Kirjoittaja on Jyväskylään kotiutunut yhteisöpedagogi ja hieroja.