”Haepas tyttö nyt joku, joka näistä asioista oikeasti tietää!” Anteeksi mitä?
Tytöttely on yleinen mutta sitäkin ärsyttävämpi ilmiö. Monet naiset kuulevat sitä vielä lähes nelikymppisinäkin.
Läheisten ja sukulaisten harrastama tytöttely on yleensä harmitonta ja hyväntahtoista. Täysi-ikäisen kollegan, tuntemattoman tai puolitutun tytöttely ei ole kuitenkaan lainkaan hyväksyttävää.
Miksikö? Koska tytöttely tuntuu useimmiten alentavalta.
Tytöttelemällä, ja tietysti myös pojittelemalla, tuodaan tarpeettomasti esiin yksilön nuori ikä ja rinnastetaan se samalla kokemattomuuteen sekä osaamattomuuteen. Ikä ja sukupuoli tulevat tekemistä määrittäviksi seikoiksi. Samalla tytöttelevä henkilö korostaa omaa auktoriteettiaan ja ”kypsyyttään”.
Erityisesti hierarkkisissa työyhteisöissä tytöttely tuntuu auttamatta vähättelyltä. Sekä naiset että miehet tytöttelevät itseään nuorempia valitettavan usein ja enemmän tarkoituksella kuin ”huomaamattaan”. Näin he sopivasti painottavat omaa asemaansa työyhteisössä. Etunimiä ei edes haluta opetella, eli tytöteltäviä ei arvosteta.
Toki tytöttelyn loukkaavuus riippuu paljon esimerkiksi puhetavasta ja tilanteesta. On kuitenkin hämmentävää, että jotkut kokevat tarpeelliseksi tuoda korostetusti esille puolitutun tai tuntemattoman sukupuolen ja erityisesti iän häntä puhutellessaan. Eiväthän ne ole kenenkään asiantuntijuuden tai osaamisen mittareita.
Jos sukupuoli ja ikä on jostain syystä pakko mainita, olisi täysi-ikäisiä nuoria huomattavasti järkevämpää kutsua nuoriksi naisiksi tai nuoriksi miehiksi.
Jotkut mieltävät tytöttelyn ongelmien esiin nostamisen ”feministien hömpötykseksi”. Sitä se ei ole. Kieli ja sen käyttö tuovat esiin syvään juurtuneita uskomuksia ja ajatusmalleja. Nuoret eivät siis osaa, kun kokemusta mistään ei ole.
Jo pelkästään sanaan tyttö liittyy täysin erilaisia mielikuvia kuin sanaan nainen. Tytöt ovat suloisia, naiset taas vahvoja. Siksikin tytöttelyllä on merkitystä.
Kielen avulla myös luodaan todellisuutta. Näin ollen tytöttely ja pojittelu voi johtaa siihen, etteivät nuoret uskokaan osaavansa, jolloin he eivät myöskään kehity tai pääse näyttämään taitojaan.
Minulle ei tavallisessa keskustelussa tulisi mieleenkään nimittää itseäni vanhempia ihmisiä papparaisiksi, mummoiksi tai keski-ikäisiksi. Siitä varmasti huomauttaisi joku, sillä se ei olisi kohteliasta, sopivaa tai lainkaan tarpeellistakaan. Miksi siis tytöttely edelleen hyväksytään joissain yhteisöissä?
Tuskin kukaan haluaa, että omaa toimintaa tai omaa itseä määritellään pääasiassa iän, sukupuolen tai muiden vastaavien ominaisuuksien kautta. Ennemminkin toivoisi, että oma persoona ja omat taidot nousisivat jalustalle.
Tytöttelyn ongelmallisuudesta on keskusteltu jo vuosia. Silti itsekin kuulen tuntemattomilta vähättelevää tytöttelyä viikoittain. Onkin hyvä miettiä, miksi alentavasta puhuttelusta on niin vaikeaa luopua. Ehkä yksi syistä on haluttomuus.
Ennen kuin seuraavan kerran tytöttelet vaikkapa työkaveriasi tai lähikauppasi myyjää, mieti hetki. Miltä tytöttely hänestä tuntuu? Millaisia asenteita pidän yllä? Pönkitänkö sananvalinnoillani vain omaa egoani?
Muille kuin läheisilleni minä olen nuori aikuinen tai nuori nainen, en tyttö. Tietysti minulla on myös etunimi, jota soisin käytettävän muiden nimitysten sijasta.