Lyhennetty versio ensimmäisestä ystäväkirjeestäni Tansaniasta marraskuulta 1995.
Kuukausi on vierähtänyt siitä kun saavuin niin tuttuun, mutta kuitenkin niin outoon Afrikkaan. Onhan Tansania ja koko Itä-Afrikka minulle uusi ja outo alue. Kuitenkin täytyy myöntää, että tunnen oloni hyvin kotoisaksi ja sopeuduin täkäläiseen elämään nopeasti huolimatta siitä, että on kulunut jo yhdeksän vuotta kun olin edellisen kerran Afrikan kamaralla mantereen toisella reunalla Senegalissa. Matka sujui ihan normaalisti. Mitä nyt hiukan pidennetty välilasku- ja odotusaika Nairobin kentällä. Kenttä suljettiin pariksi tunniksi juuri odottaessamme lähtölupaa. ”Military activities” oli kapteenin ilmoitus syyksi.
Myöhemmin luin lehdestä että Kenialla oli ollut joitaan kahnauksia Rwandan rajalla. Pienellä viiveellä saavuin Dar es Salaamin hautovaan kuumuuteen. Kentällä olivat vastassa lähettitoverini Pirkko Mäkelä ja Marjatta Mäkinen. Vaikka oli vasta aikainen iltapäivä ja ikävä kyllä perjantai niin lentorahtitoimisto ei suostunut selvittämään saattamatonta matkatavaraani ja siten jouduimme jäämään viikonlopuksi Dar’iin. Majapaikastamme, katolilaisesta vierastalosta oli vesi poikki, kuten kuulemma suurimmasta osasta koko kaupunkia. Olisihan se ollut virkistävää käydä viileässä suihkussa pitkän matkan ja hikisen päivän jälkeen. Ei auttanut muu kuin nopeasti sopeutua Afrikan todellisuuteen ja yrittää peseytyä sillä vedellä minkä itse voi hakea ämpärillä käytävällä olleesta vesitynnyristä. Tietenkin pesualtaan pohjatulppakin puuttui.
Maanantaiaamupäivä kuluikin sitten lentorahtitoimistossa. Neljän tunnin ja runsaan kahdenkymmenen eri luukun, virkailijan leiman ja nimikirjainten jälkeen olivat matkatavarani autossa. Jossain vaiheessa oli yhdestä laukuistani väännetty voimalla takakulma auki. Mikä pettymys varkaille kun laukussa oli vain käytettyjä vaatteita ja nekin tiukkaan pakattuja eikä niitäkään saanut kulman aukosta vedettyä ulos. Tämän jälkeen voitiinkin auton keula kääntää kohti Kidugalaa Lounais-Tansaniassa.
Varsinainen työni on päässyt kielivaikeuksista huolimatta hyvin alkuun. Yllätyksekseni työmiehistä ei oikeastaan kukaan osaa englantia. Ensimmäiset pari viikkoa meni rakennuksen suunnittelussa ja piirustusten teossa. Viime viikolla alkoi perustusten kaivuu ja ensi viikolla on toiveita päästä valutöihin. Samoin on aloitettu betoniharkkojen teko. Niitä tarvitaan pari-kolmetuhatta kivijalkaan. Varsinaiset seinät muurataan poltetuista savitiilistä, joita ympäristön kylissä tehdään pienissä aumoissa. Niitä tarvitaan noin 60 000. Tällä hetkellä on toistakymmentä miestä töissä ja lisää palkataan pikkuhiljaa. Toimeen on tultu lähinnä elekielellä. Etsin parhaillaan tulkkia itselleni, joka voisi samalla opettaa minulle vähän swahelia.
Lähetysseurassa kerrottiin lisärakennukseen tulevan vain kolme luokkaa ja suunnitelmien olevan valmiina. Paikan päällä todellisuus oli toinen. Tarkkoja suunnitelmia, piirrustuksista puhumattakaan ei ollu olemassakaan. Kun aloitin suunnittelutyön ja kyselin koulun tarpeita, niin rakennuksen koko kasvoi. Nyt tekemieni ja hyväksyttyjen piirrustusten mukaan lisärakennus sisältää fysiikan, kemian, biologian ja ATK-luokkien lisäksi yhden ylimääräisen luokkahuoneen tutkintoihin valmistautuvien oppilaiden lukuhuoneeksi. Lisäksi rakennuksessa ovat opettajien huone ja varastotilat. Kokonaispinta-ala on reilut 550 neliötä ja lisäksi tulee erilliseen noin 50 neliön rakennukseen kasvihuone- ja pieneläintilat biologian opetuksen käyttöön.
Kävimme koulun rehtorin ja edellämainittujen aineiden opettajien kanssa tutustumassa vastaaviin tiloihin valtion kouluissa läänin pääkaupungissa Iringassa. Matka oli hyödyllinen ja sain paljon apua ja vinkkejä omaan suunnittelutyöhöni. Muutenkin oli mielenkiintoista tutustua tämän maan oppikouluihin ja verrata niitä esim. Namibian vastaaviin, joista varsinkin Oshigambon lukio tuli hyvin tutuksi. Asuinhan koululla aikoinaan pari vuotta ja vuosien mittaan rakennutin paljon lisätiloja koulun tarpeisiin.
Ilmasto täällä Kidugalassa tuntuu suorastaan ihanteelliselta, ainakin tähän aikaan vuodesta ja nyt kahdeksan vuoden siellä asumisen jälkeen voin sanoa, että se on paras mitä minä pitkän Afrikkassa oloni aikana olen kokenut.