Muinaiskansat esittivät usein korkeimman tietämyksensä myyttien muodossa. Niistä monet, kuten suomalaisten usko maailmankaikkeuden syntymiseen sotkan munasta, saattavat nykyihmisestä tuntua epäuskottavilta.
Mutta monet ihmisen psyykettä tai yhteisöllistä käyttäytymistä selittävät ikivanhat myytit askarruttavat edelleen niitä vakavastikin pohtivia ihmisiä.
Yksi tällainen on Raamatun vanhan testamentin myytti paratiisista karkotetun alkupariskunnan ensimmäisistä lapsista, maanviljelijä Kainista ja karjapaimen Aabelista, jotka antoivat kiitosuhrina Jumalalle parhaan osan sadostaan, Kain maansa antimista ja Aabel lammaskatraastaan.
Vain Aabelin uhri kuitenkin oli Jumalalle otollinen, mistä syntyi isä-jumalan rakkautta vaille jääneen Kainin mielessä ankara veljesviha ja kateus. Se johti velisurmaan.
Tästä Jumala tuomitsi viljelijä Kainin hankkimaan elantonsa kulkijana ja pakolaisena Eedenistä itään sijaitsevalla karulla maalla, vailla mahdollisuutta oman sadon korjaamiseen. Lohdukseen hän kuitenkin sai Jumalalta henkeään suojelevan merkin.
Käsiini sattui äsken puolen vuosisadan takaisen amerikkalaisen Nobel-kirjailijan John Steinbeckin romaani ”Eedenistä itään”. Siinä kirjailija oivaltavasti sovelsi Kain ja Abel -myyttiä kertomukseen Yhdysvaltain kehityksestä ja Kalifornian asuttamisesta enimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosikymmeninä. Samalla hän tarjosi isän rakkautta vaille jäämistä selityksenä monen muun maailmassa esiintyvän pahuuden alkuperälle.
Tarinaa lukiessani loksahtavat mielessäni ymmärrettävästi paikoilleen ihmisyyteen liittyvän kuvottavan pahuuden ohella siitä vaikeasti erotettavissa oleva kateus. Se puolestaan saattaa toimia pontimena monelle vähäosaiseksi jääneelle ihmiselle kohentaa omaa aineellista hyvinvointiaan, kuten jotkut talousgurut ovat perustelleet.
Tarina Oidipuksesta, kreikkalaisesta kuninkaanpojasta, jolle sokea tietäjä syntymän jälkeen ennustaa tylyn kohtalon, on toinen Euroopassa hyvin tunnettu myytti.
Ennustuksen mukaan Oidipus tulee surmaamaan oman isänsä ja naimaan äitinsä. Vaikka Oidipuksen isä antoi palvelijalleen määräyksen viedä vastasyntynyt autiomaahan ja surmata tämä siellä, ennustus toteutui monien sattumien kautta.
Myytti Oidipuksesta ymmärretään tänä päivänä etupäässä symbolisena selityksenä yksilön kehityksestä, sitoutumisesta omiin vanhempiinsa mutta samalla myös aikuistuvan yksilön tarpeesta irrottautua vanhempien määräysvallasta.
Oidipus-myytin tarjoamien mytologisten silmälasien lävitse katselin joitakin aikoja sitten Kuusamotalossa ohjaaja Jussi Sorjosen tulkintaa Fjodor Dostojevskin teoksesta ”Karamazovin veljekset”.
Pääosissa näytelmässä olivat vanhenevan patriarkan - itsekkään juonikon, eroottisen ja aistillisen hekumoitsijan - Fjodor Karamazovin kolme poikaa. Ivan on perinyt isänsä laskelmoivan järjen, Dmitri tämän kuohuvat tunteet. Aleksei puolestaan on isänsä arvot hylännyt mystikko. Puheillaan ja toimillaan kolmikko selvittää osuuttaan aineelliseen ja henkiseen isänperintöönsä.
Isänmurhaan päätyneeseen prosessiin osallistuu myös ukko-Fjodorin kaltoin kohtelema, vajaamieliseksi tekeytyvä mutta monella tapaa toimintakykyinen avioton poika Smerdjakov.
Vastausta vaille tosin jää kysymys siitä, oliko ukko-Fjodorin murha todellinen vai veljesten symbolinen vapautuminen elämän jatkumista kahlitsevasta rökäleestä.
Katsojana jäin pohtimaan myös sellaisia esille tulleita näennäisiä vastakohtapareja kuin syyllisyys ja syyttömyys, paheellisuus ja hyveellisyys, osaamatta merkitä yhtäkään näytelmän henkilöhahmoista pelkästään tällä tai tuolla leimalla.