Meitä suomalaisia on usein luonnehdittu kansaksi, jolla on vaikeuksia ottaa vastaan palautetta, niin kehuja kuin korjausehdotuksiakin. Kun on kerrankin tullut onnistuttua jossakin, punastellaan ja vastustellaan ja kun kaikki ei mennytkään ihan putkeen kielletään koko asia. Mikä on, kun Suomen pääministerikään ei aina osaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta muut vain porskuttavat. Mikä meissä oikein on vikana?
Uskon, että palautteen vastaanottamisen vaikeus on maailmanlaajuinen ilmiö, joka on osasyynä lähes kaikissa pienen planeettamme tämän hetken kriiseissä. Esimerkkejä löytääkseen ei kiviä edes välttämättä tarvitse kääntää kaukaa, oma takapihakin riittää näin alkuun.
Kohtaamme joka päivä tilanteita, joissa on osattava jotenkin fiksusti reagoida ihmisten sanomisiin. Kun on tullut vähän mokattua, sitä yrittää jotenkin selitellä asian itselleen parhain päin pehmittääkseen kolausta. Kun teon ulkoistaa mielessään jonkun muun syyksi, voi tilanteesta päästä ulos kuivin jaloin ja päättää, että muuthan ne vain ymmärsivät minut väärin.
Torjunta on toki psykologian kurssin opetustenkin mukaan eräs ihmiselle luontaisista tavoista kohdata haasteet. Monessa maailmankolkassa johtajien herkkää itsetuntoa kuitenkin suojellaan niin tarmokkaasti, että mahdolliset ilkeämieliset kommentit yritetään kokonaan estää. Muun muassa maassa, joka sijaitsee viitisenkymmentä kilometriä meiltä itään on olemalla sopivasti eri mieltä mahdollista tasoittaa itselleen helppo polku valtion pedeille, joita kansainväliset tarkkailijat eivät kuitenkaan ole luonnehtineet kovinkaan pehmeiksi.
Kiinassa, maailman joka viidennen ihmisen kotimaassa, taas valittiin viime viikolla korkeimman poliittisen elimen, kommunistisen puolueen poliittisen toimikunnan pysyväiskomitean jäsenet. Maan presidentti nosti lähimmiksi työkavereikseen turvallisesti kuusi itsensä tavoin yli 60-vuotiasta miestä. Valitsemalla kansaa edustamaan vain yhden valtionsa ihmisryhmän, enemmistökansaa edustavien eläkeikää lähestyvien pukumiesten, jäseniä, kokousten yksimielisyys lienee taattu.
Jotkut poliittiset henkilöt ovat jopa rakentaneet julkisuuskuvansa sen harhaluulon pohjalle, että kaikista maailman ihmisistä juuri he olisivat aina oikeassa. Atlantin tuolla puolen hohtavanvalkoisessa talossa asustelee henkilö, jonka lehdistötiimi on jopa lanseerannut uuden ikioman paradoksin: vaihtoehtoiset faktat, joiden tueksi luodaan näppärästi lähteitä omanmielisten julkaisujen sivuille.
Nämä maat muodostavat yhdessä kolmion, jota ilman maailma näyttäisi luultavasti aivan toisenlaiselta. Nuorin valtionkapteeneista on 64-vuotias, vanhin juhli viime kesänä 71:ttä syntymäpäiväänsä. Lyhyimmän päälaki kohoaa 170 ja pisimmän 188 senttimetrin korkeuteen. Heillä kaikilla on kuitenkin myös yksi selkeä yhtäläisyys: vaikeus ottaa vastaan negatiivista palautetta. Ehkä me suomalaiset emme olekaan muita huonompia, vaan sen sijaan vain omat heikkoutemme tiedostavia.