KS:n meille soitettiin – palstalla oli ti 22.5. teksti: ”Aamutelevisiossa Luontoliiton ympäristöpäällikkö väitti, että paljaaksi hakatut metsät tuhoaa mustikat. Kaikki kuusamolaiset mustikanpoimijat tietää, että tämmöinen hakkuualue antaa jo 3 vuoden päästä mahtavan sadon. Jo metsän harvennushakkuu parantaa rajusti mustikkasatoa. Kyllä naurattaa nämä luonnonsuojelijoiden sekoilut. Virtasen Pekka, miten asia on?”. Luontoliitto on lasten ja nuorten luonnonharrastus- ja ympäristönsuojelun järjestö, joten en taida 70 täyttäneenä olla ensisijainen vastuuhenkilö selittelemään sen edesottamuksia. Koska nimeni mainittiin ja asialla voi olla yleisempääkin mielenkiintoa, ryhdyn kuitenkin tehtävään.
Väite saattaa naurattaa Kuusamossa mutta ei välttämättä Etelä-Suomessa, josta tieto lienee. Siellä tyypillinen tuore kangasmetsä avohakkuun ja pintamaan käsittelyn jälkeen kasvaa sankkaa heinikkoa, mm. heinäksi aika isoa ja leveälehtistä metsäkastikkaa, joka nujertaa mustikanvarvut valon puutteeseen. Puun taimien ympäriltäkin on kitkettävä tai poljettava heinää, jotta ne eivät tukahtuisi. Pohjoisessa heinittyminen on pienempi ongelma. Etelässähän lähtökohtana on yleensä puolivaloisa talousmetsä, joka on usein marjapaikkana parempi kuin hakkuuta seuraava heinäpelto. Täällä Kuusamossakaan soittajan mainitsema mahtava sato ei ole mitenkään varma. Huippumustikkavuosia täytyy hakea menneisyydestä 1990-luvulta. Aukealla marjat kukkivat aikaisemmin ja kukat ovat juuri nytkin suuressa vaarassa paleltua yöllä. Puusto suojaa hieman hallalta ja siirtää kukintaa myöhempään.
Perustan tämän kirjoituksen paitsi omaan kokemukseen myös pariin tutkimukseen, joista Marjut Turtiaisen Itä-Suomen yliopistossa tarkistetusta väitöskirjasta löytyy Wikipediasta parin ruudullisen tiivistelmä. Siinä on mm. seuraavat virkkeet:” Runsain mustikkasato saadaan metsästä, jonka puusto on täysi-ikäinen, mutta ei liian tiheä. Puustoa (tarkoittanee puulajia) tärkeämpää mustikkasadolle on ilmeisesti valon määrä, sillä mustikka kestää huonosti auringon kuivattavaa ominaisuutta. Esimerkiksi mustikat tuottavat huonosti marjaa aukeilla hakkuualueilla, mutta hakkuualueiden reunamilta voidaan saada hyvä mustikkasato.” Pihtiputaalla tehtiin kai 1970-luvulla selvitys, jonka mukaan marjoja oli metsissä keskiimäärin enemmän kuin avohakkuilla.
Jos tätä Itä-ja Keski-Suomen tietoa ryhtyy soveltamaan Kuusamoon, on todettava, että porottavan auringon aiheuttama kuivuus on täällä suurehkon sademäärän ja pienen haihdunnan viileässä Kuusamossa pienempi ongelma. Täällä vaivaa päinvastoin vähänkin varjoisemmissa paikoissa ja sadekesinä mustikoiden surkea laatu (ns. savipuolimarjat). Kuusamoonkin pätee se, että parhaat marjapaikat löytyvät usein hakkuiden reunoilta.
Pihtiputaan tulos ei välttämättä päde Kuusamossa, vaikka aivan varma en siitä ole, sillä hakatuilla alueilla voi olla mahtaviakin esinntymiä, mutta yleensä paljon tyhjääkin. Soittaja on oikeassa siinä, että pahimpia hallavuosia lukunnottamatta täällä kannattaa hakeutua mustikkaan aukeille, milloin aivan puuttomille, milloin jo vahvasti taimettuneille, sillä marjoja kannattaa poimia vain paikoista, joissa niitä on moninkertaisesti keskiarvoon nähden, ja hakkuilta sellaisia todennäköisimmin löytyy. Lopuksi todettakoon, että kun tehometsätaloutta on kritisoitu allekirjoittaneen tapaisen varttuneemmankin nuorison taholta, ensisijainen peruste ei etelämpänäkään ole marjastus vaan muu eliöstötuho sekä ojitusten ja aurausten vesistökuormitukset, jotka viimeaikaisissa tutkimuksissa ovat paljastuneet jopa muutamia kertoja luultua suuremmiksi.