Katsastettiin auto. Kaikki ok muuten, mutta jotkin osat piti vaihtaa. Nimetkin mainittiin, mutta olen ne autuaasti unohtanut. Koska oltiin Rovaniemellä, mies sai kuningasajatuksen. Hän ostaa osat, vaihtaa ne ja käy näyttämässä heti huomenna. Ehdittäisiin kotiin silti ihan hyvin, koulu alkaa vasta ylihuomenna.
Kaupasta löytyi yksi osa. Loput tulisivat seuraavana päivänä heti aamusta. Pysyttiin suunnitelmassa ja mies alkoi töihin osat saatuaan. Kunnes tuli tenkkapoo. Ei oltu omassa autotallissa ja kaikkia työkaluja ei löytynyt. Oltiin kuitenkin Rovaniemellä, joten onhan niitä kaupassa. Paitsi ettei ollut.
Poikien koulu kuitenkin alkaisi, joten meidän piti päästä kotiin. Mentiin linja-autolla. Sovittiin, että lähetän tarvittavat työkalut niin ikään linja-autolla, että auto saadaan kuntoon.
Aamulla sain puhelun puuttuvista työkaluista. Laitoin asioita muistiin. Torxin avaimet. Tiedän torxin: amerikkalaisten keksintö, jossa on tähden muotoinen pää. Liekinheitin, helppo nakki. Räikkä. Olen käyttänyt pieniä sellaisia, niihin voi vaihtaa eri kokoisia päitä aina tarpeen mukaan. Kallistuksen vakaaja. Mikä kumma se voi olla? Onneksi mies kertoo, että se löytyy Catepillarin vanhasta kenkälaatikosta. Tiedän kenkälaatikon. Ja sen väri on kuulemma keltainen.
Lista jatkuu. Metabon sininen laatikko joka on punainen sisältä. Varmasti tiedän sinisen ja punaisen. ”Erikoistyökalu, 21 mm lista kiintoavain pitkä paksu pun vaunussa avain. Tulppa-avain hylsy menee siihen. Ulosvetäjät”. Edelliset ovat suoraan tekemästäni muistiinpanosta. Menee jo hankalaksi. Ulosvetäjän muistan vain siitä, että eräs mies kertoi sitä tarvittavan mennessään mukaan lapsensa synnytykseen. Sen tiedän olevan vitsi, olen synnyttänyt kaksi kertaa. Ilman ulosvetäjää.
Menen autotalliin. Alan aukoa laatikoita. Meinaa tulla itku. Tunnen meisselin ja vasaran. Ne pienet paketit, joita olen itsekin käyttänyt. Työkalut vain suurenevat. Jokaisessa laatikossa on jotakin aivan omituista. Ja ei riitä että kärryjä on yksi, niitä on kaksi. Vieressä valtava hyllystö täynnä kaikenlaisia laatikoita. Ruosteisia ja raskaita.
Puhallan syvään ja rauhoitan mieleni. Soitan takaisin. Käydään yhdessä läpi jokainen työkalu. Kerään ne pöydälle. Ei yhtään auta, että puhelimeni on edelleen se vanha pinkki Nokia, joka kuuluu huonosti. ”Tällainen pahvinen laatikko, ei muovia,” varmistan löytöjäni. Lupaan laittaa kuvan, että mies voi tarkistaa ovatko työkalut ne joita tarvitaan. Sen puhelimella onneksi voi ottaa, vaikka heti sen jälkeen puhelin ilmoittaa ”muisti on melkein täysi, poistetaanko jotakin?”
Olen pitänyt itseäni kohtuullisen maskuliinisena naisena. Osaan tankata, laittaa ilmaa auton renkaisiin, kiinnittää ja irrotella ruuveja ja sillä lailla. Enää en ole kyllä yhtään varma. Tosin asia voi kyllä toimia toisinkin päin. Samalla tavalla oltaisiin tarvittu värejä ja materiaaleja jos olisin tilannut ratkojan, 4 mm:n sukka- ja neulepuikot, ompelu-, nuppi- ja kanavatyöneulat, vetoketjun ompelujalan ja mitä näitä nyt on, ihan tavallisia juttuja.