Elämme juuri nyt surullista aikaa, koska Suomen mäkihyppy on kuolinsaatossa ja Ruotsin tiellä. Ja vain muutaman euron ja ahneuden tähden lajin näkyvyys on tavallisissa kodeissa nolla ja samalla uusien kankkosten ja nykästen syntyminen on tehty mahdottomaksi, niin on aikaa keskittyä muihin asioihin. Esimerkiksi vaikkapa politiikkaan, sillä yhteisten asioiden hoito on intohimoja synnyttävää. Ihan kuin parahin rakkaus, joka ei jätä ketään kylmäksi ja sillä rintamalla kun aina sattuu ja tapahtuu.
Onneksemme Amerikan mantereella on vallassa mies, jonka tekemiset tai tekemättä jättämiset kiinnostavat kaikkia ja niistä tiedotetaan muuallakin kuin maksukanavilla. Ja onhan Amerikassa ollut ennenkin monenmoisia presidenttejä. Esimerkiksi otan tässä miehen, joka oli maan 7. presidentti vuosina 1829 - 1837 eli Andrew Jackson.
Vuonna 1787 omien sanojensa mukaan Etelä-Carolinessa sukujuuriltaan irlantilaisista vanhemmista syntynyt Jackson opiskeli lakia ja valmistuttuaan toimi lakimiehenä Nashvillen uudisasukaskaupungissa. Tarkka taloudenpito, röyhkeys ja ahneus ja rikas naimakauppa Rachel Robardsin kanssa tekivät hänestä jo nuorena Hermitage - nimisen kartanon omistajan, jossa hän käytti sumeilematta orjatyövoimaa.
Kun Tennessee liitettiin Yhdysvaltoihin 1796, niin hänestä tuli osavaltion ensimmäinen edustajainhuoneen edustaja ja erottuaan vuoden päästä, hänet valittiin heti senaattiin ja myöhemmin Tennesseen ylioikeuden tuomariksi ja osavaltion asevoimien ylipäälliköksi. 1812 syttyi sota englantilaisia vastaan ja jo kenraaliksi ylennetty Jackson johti joukkojaan voitokkaasti ja hän oli sodan päättyessä 1815 suuri sotasankari.
1824 hänet äänestettiin senaattiin ja samana vuonna hän yritti myös presidentiksi ja voitti kansanäänestyksen, muttei saanut enemmistöä valitsijamiehistä. Presidentiksi tuli maan toisen presidentin John Adamsin poika John Quincy Adams Jacksonin mukaan kieroilla tempuilla.
Seuraavan neljän vuoden aikana Jackson ei antanut kieroilun unohtua kansalta, vaan hän syytti Adamsia manipuloinnista ja valehtelusta ja ties mistä. Jackson perusti ennen vaaleja myös Demokraattisen puolueen ja ilmoitti, että hän pyyhkäisisi Washingtonin eliitiltä jalat alta ja kansa saisi taas rikkaiden roistojen varastaman vallan takaisin itselleen ja kaikkinainen hyvinvointi palaisi takaisin takamaita myöten. Ja kun John Quincy Adams kuului juuri tuohon eliittiin, ja kun Jacksonilla oli kansa puolellaan, hän voitti vuoden 1829 vaalit selvästi ja hänestä tuli USA:n 7. presidentti.
Vahvistaakseen kansanmiehen kuvaansa, hän kutsui kaikki halukkaat Valkoiseen taloon juhlimaan voittoaan jäätelön ja punssin voimalla. Ihmisiä tuli kuitenkin niin paljon, että virka-asunnon kalusto meni uusiksi ja Jacksonin piti paeta juhlijoitaan henkensä kaupalla.
Virkakaudella vastustajia ja haukkujia riitti, mutta kenraali pani toimeksi: kun ennen presidentit olivat valvoneet kongressia ja esiintyneet maanisinä, Jackson halusi päättää itse melkeinpä kaikesta ja ennen kaikkea taloudesta. Eivätkä ulkomaiset tärkeät vieraat enää veljeilleet kongressin, vaan Jacksonin kanssa. Vuoden vallassaolon jälkeen, hän sanoi koko hallituksen irti ja kokosi seitsemän miehen neuvoston lähimmistä ystävistään neuvonantajikseen. Vastustajat saivat tästä vettä myllyyn ja kutsuivat häntä ”Kuningas Andrewiksi” ja ilmoittivat pelkäävänsä diktatuuria.
Ja vaikka häntä kuinka haukuttiin, niin karavaani kulki ja Jackson valittiin vielä uudestaan presidentiksi. Ja hänellä on vieläkin täällä hetkellä ennätys, jotta ei varmasti lyödä koskaan. Sillä Andrew Jacksonin aikana Yhdysvallat maksoi koko valtionvelkansa ja oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa velaton maa.
Jotenkin tästä kaikesta tulee mieleen nykyinen presidentti, eli Donald Trump. Me emme ehkä täällä vielä ymmärrä sitä, että tavallinen tennesseeläinen on lopen kyllästynyt Washingtonin ”verenimijöihin” ja tyhjää puhuviin miljonääreihin. Hän kaipaa jotain sitä mitä Andrew Jackson edusti, eli ihan oikeaa muutosta.
Ehkäpä me kaikki kaipaamme juuri sitä.