Työ, tuo nykypäivän menestyksen mittari, antaa itselleni käsitteenä mielikuvan vuosikausia kestävästä suorituksesta, jonka päätteeksi voi hurrata: ’’Ohi on!’’ Nykytyöelämä kannustaa kilpailuun, jossa ei ole voittajia – ainoastaan matkan varrella keskeyttäneitä tai kilpailusta vapaaehtoisesti luopuneita yksilöitä.
Työ merkitsee minulle ensisijaisesti kaikkea muuta kuin menestystä ja rahaa, tämä on aina ollut selvää. Haluan työssäni käyttää vahvuuksiani hyödyksi sekä olla avuksi niille, jotka sitä tarvitsevat. No, sisäinen taivaanrannan maalarini joutuu usein väistymään arjen realiteettien tieltä, sillä myös työn kääntöpuolet ovat aina läsnä, vaikka kuinka tietäisi, mitä haluaa.
Olisihan se mahtavaa, jos jokainen saisi tehdä haluamaansa työtä sen verran kuin kokee tarpeelliseksi ja itselleen sopivaksi. Se olisi ihannekuva työelämästä. Ihmisellä on sisäinen tarve olla hyödyksi, joten luulen, että harva jäisi sohvan nurkkaan laiskottelemaan.
Syrjäytyminen, aktiivimalli, työnhaku – nämä aiheuttavat yhä useammalle, etenkin nuorille, ahdistusta, vaikka työn on tarkoitus rikastuttaa elämää. Mielestäni jokaiseen viikkoon soisi mahtuvan enemmän iloa kuin stressiä ja harmitusta.
Työ on suomalaisille vahvasti itsetuntoon sidottua – työtä pitää löytää, siihen kannustetaan, tai ehkäpä painostetaan, kaikin tavoin. Samaan aikaan työn luonne muuttuu niin, että pitkät vakituiset työurat vaihtuvat pätkätöihin ja sijaisuuksiin. Nuorilta vaaditaan sellaista, mitä heille ei ole edes tarjolla.
Olisi hienoa, jos työelämä toisi mieleen mahdollisuuksia ja uskoa ahdistuksen sijaan. Pinnalla oleva uuden työn malli maalailee kuvaa itseään toteuttavasta, arkeaan organisoivasta työntekijästä, mutta totuus on usein toinen. Joustavat työajat ja vastuu oman työn etenemisestä sopii joillekin, mutta toiset kaipaavat tasaista varmuutta. Siksi työyhteisöissä olisi tärkeää korostaa yksilöllisiä tarpeita ja vahvuuksia.
Tällainen tilanne ei ole mahdottomuus, mutta siihen tarvitaan paljon panostusta sekä organisaatioilta että yksittäisiltä työntekijöiltä. Avoin keskustelu, oman osaamisen tunnistaminen sekä rajojen asettaminen on tärkeää. Se, mikä ei tapa, vahvistaa, sanotaan. Minä väittäisin, että se, mikä ei tapa, kuluttaa loppuun pitkään jatkuessaan.
Kun opinnoissaan pureutuu syvälle työhyvinvoinnin ja työn psykologian maailmaan, alkaa työelämä näyttäytyä melko pelottavana kokonaisuutena. Toisaalta, olen ainakin oppinut hyväksymään, että yhteiskuntamme on oivallisesti rakennettu niin, että me sinnikkäimmätkin vastavirtaan räpiköijät antaudumme lopulta virran vietäväksi, kohti suorituskeskeistä työuraa.
Ehkä itsellänikin on löydettävä uusia lähestymistapoja aiheeseen. Ehkä minäkin opin nauttimaan kiireestä, löytämään onnen siitä ainoasta rauhassa juodusta iltateestä stressaavan päivän kruununa. Luulen silti, että sisälläni asusteleva taivaanrannan maalari muistuttelee silloin tällöin, kuinka tämä ei ole se oikea tie herättäen kaipauksen jostain muusta, ilon ja rauhan täyttämästä elämästä.