Lensin sunnuntaina työmatkalle tänne Saksan Düsseldorfiin yhtiökumppanini kanssa. Edellisen kerran jalkani koskettivat tämän valtion maaperää vuonna 2017, kun olin au pairina Stuttgartissa. Taksinkuljettajamme lentokentältä majapaikkaamme oli yli 80-vuotiaan oloinen pieni kreikkalaisherra. Hän ei puhunut saksaa, mutta minä osasin sanoa kiitos ja ole hyvä kreikaksi.
Taksin mittari näytti 16 euroa, mutta hän peri 20. Maksoimme mielellämme. Toivon, että tämä taksinkuljettaja oli kutsumusammatissaan ja siksi vielä työelämässä. Muuten sen ikäisen herran pitäisi saada istua päivät juoden kreikkalaista jääkahvia ja pelaillen dominoa.
Saksa ei ole näyttänyt muuttuvan paljonkaan näiden kymmenen vuoden aikana. Saksalaisilla on vieläkin tapana pitää vesipullot ja hiilihapolliset omenamehut pöydällä lämpimässä, he kantavat aina mukanaan nenäliinapaketteja ja pitävät huolta puutarhoistaan. Saksalaisten säntillisyys, ahkeruus ja tarkkuus eivät ole mitään kuulopuheita. Oman kotitalon edessä olevaa kadun pätkää puhdistetaan harja kädessä useamman kerran viikossa, eikä rikkaruohoilla ole todellakaan tilaa kasvaa.
Eilen kävellessäni kauppaan pitkin perisaksalaista, idyllistä omakotitaloaluetta hymyilin miettiessäni au pair -aikaani Saksassa ja tšekkiläistä ystävääni Radkaa. Radka kutsui minua tsekkiläisillä lempinimillä, jotka olivat Lotka ja Lotku. Eivät ehkä maailman kauneimpia nimiä, mutta ymmärsin, että minua kutsutaan, kun Lotkua huhuiltiin.
Minä puolestani viihdytin Radkaa tarinoillani, kun kävimme pitkillä kävelylenkeillä. Niissä tarinoissa oli aina sama juoni ja ne olivat saaneet innoituksensa saksalaisdekkareista kuten Ketusta, Derrickista ja Kahden keikasta. Näissä tarinoissa oli lähes poikkeuksetta kadonnut au pair -tyttönen, jonka ruumis löytyi sitten vihdoin metsästä tai vaikkapa rikkaan isäntäperheen talon marmorilattialta.
Aluksi Radka kummasteli mielikuvitukseni tuotteita, mutta pian hän innostui ja rikastutti tarinoitani keksimällä erilaisia murhatapoja ja yllättäviä juonikäänteitä. Olin hänestä niin ylpeä!
Olen asunut nyt Suomessa muutaman kuukauden ja ainoat televisio-ohjelmat, mitä seuraan ovat Ylen aamu-tv, torstain ja sunnuntain saksalaisdekkarit sekä Junior Masterchef. Brasilialaiselle yhtiökumppanilleni en kerro murhatarinoita, se olisi ihan liian raskasta hänen sielulleen. Meidän on mukavampi jutella taitavien lasten loihtimista ruoka-annoksista ja tietysti bisneksestä.
Tänään kolmas lokakuuta on Saksan kansallispäivä, jolloin juhlitaan Saksojen yhdistymistä. Opiskellessani saksaa kouluaikoina, tulivat Itä- ja Länsi-Saksojen ajat tutuksi kulttuurikatsauksien myötä, jotka käsittelivät Trabanteja, Checkpoint Charlieta, vakoojia, loikkareita ja monia muita ajanilmiöitä. Eihän mitään maata voi noin vain puolittaa!
Mietin jo silloin, miten paljon tämän maan tavalliset ihmiset ovat joutuneet kokemaan aikojen saatossa. Muistan naapurin vanhan rouvan Stuttgartista, jonka perhe oli piilotellut useaa juutalaisperhettä perheen talon kellarissa. Ajattelen ikäistäni saksalaista ystävääni, joka on kärsinyt liikaa sukunsa natsitaustasta. Asiasta, johon hänellä ei ollut mitään osuutta. Häpeän ja syyllisyyden tunteita, jotka säilyvät.
Kerron yhtiökumppanilleni näistä ihmisistä ja näytän hänelle videon Youtubesta, jossa saksalaiset riemuitsevat muurin sortumista, itkevät ja halailevat toisiaan. Tänään juhlimme Saksaa ja brasilialainenkin on oppinut sanomaan sujuvasti Prost!