Taannoisessa juttelussani käsittelin postin ongelmia ja nykytilaa. Toinen yhteiskunnan tärkeä palvelulaitos on kirjasto, jolla silläkin tuntuu postin tavoin olevan muutospaineita.
Kirjaston käyttö on vähentynyt, koska ihmiset ovat vähentäneet kirjojen lainausta. Lasten ja nuorten ruutuaika on lisääntynyt, digikirjat ovat vallanneet alaa, kännykkäpelit kiinnostavat enemmän ja taaperot oppivat Pokemonit ennen kuin Koiramäen talon asukit. Kiireiset vanhemmat eivät lue enää lapsilleen iltasatuja. Ennen kannettiin kotiin kassikaupalla lastenkirjoja.
Muistellaanpa millainen oli vanhan hyvän ajan kirjasto. Esimerkiksi kelpaa Kuusamon kirjasto, joka aikoinaan sijaitsi Nilon koululla. Se oli hiljainen ja kunnioitusta herättävä paikka. Eri-ikäiset asiakkaat etsiskelivät hiljaa keskittyneesti, liki sukkasillaan sopivaa luettavaa. Kirjat kannettiin kirjastonhoitaja Pellervo Koivuselle, joka lempeän pehmeällä äänellä jutellen merkitsi lainaukset ylös.
Se oli todellinen hengen, tiedon ja hiljaisuuden tyyssija.
Kirjastolaitos kehittyi ja tervetulleena uudistuksena olivat musiikkiosastot.
Kuusikymmenluvun lopulla opiskelupaikkakunnallani Turussa oli niukalla opintolainalla elävän opiskelijan suurin nautinto mennä kaupunginkirjastoon ja siellä musiikkiosastolle, jossa omassa rauhassa sai kuulokkeilla kuunnella omaa mielimusiikkiaan. Hiljaisuus oli vielä arvossaan. Mutta ei aina niin rikkomaton.
Kaksi nuorta, todennäköisesti ensikertalaisia hekin, ihastuneena uudesta hienosta palvelusta, istui vastakkain kuulokkeet korvillaan kuunnellen musiikkiaan ilmeisesti melko kovalla volyymillä. Sitten he alkoivat keskustella meteli korvissaan. No, senhän tietää miten siinä kävi. He huusivat toisilleen niin, että koko kunnianarvoisa vanha kirjastosali raikui. Muut asiakkaat vilkuilivat epäuskoisesti metelin suuntaan. Viimein ystävällinen kirjastotäti tuli taputtaman toista musiikinharrastajaa olalle ja tilanne selvisi. Nolostumisen puna levisi nuorten kasvoille ja lopuksi kaikki nauroivat helpottuneena.
Onneksi ”vanhanaikaisen kirjaston” kehittämiseen on nykyisin alettu uhrata aikaa, komiteoita on perustettu ja uudet tavoitteet ja suunnat ovat hahmottumassa. Siitä onkin kehittymässä kansalaisten viihtyvyyttä palveleva ja kansalaisuutta tukeva laitos, kansalaisten välitön ja iloinen olohuone.
Uusissa suunnitelmissa taisi kuitenkin jäädä sivuun kirjaston varsinainen tehtävä, kirjallisuuteen tutustuttaminen.
Siispä innolla uudistamaan. Siinä ollaankin jo hyvällä alulla.
Pääkaupunkiseudun kirjastoissa on melkoisella menestyksellä kokeiltu erilaisten välineiden lainaamista. Miksi ostaa kalliita kamppeita muutamaa käyttökertaa varten kun ne saa vain kirjastokorttia vilauttamalla. Esimerkiksi voidaan mainita roskapihdit, golf-, tennis- ja sulkapallomailat, porakoneet, sukset (etelässä järkevää, kun hiihtää vain pari kertaa talvessa), sykemittarit, skeittilaudat, luistimet, polkupyörät ja kahvakuulat.
Kirjastonhoitajan koulutus on pitkä ja vaativa ja se menee mielestäni ainakin osittain hukkaan jos lainattavaa tavaraa alkaa olla enemmän. Varsinkin teknisemmät laitteet saattavat vaatia lisäopiskelua. Mutta esimerkiksi ompelukone tuntuu järkevältä, onhan siinä yleensä käyttöohjeet mukana.
Ja kirjaston lukupiiri voisi talven mittaan valita viikon kirjaksi ruohonleikkurin huoltokirjan. Tietysti laitteen käytännön harjoittelu voisi tapahtua vaikka kellaritiloissa tai sitten kesällä pihalla.
Mutta miten olisi hiljaisuuden laita. Tulisiko vanhanaikaisen kirjaston hiljaisuutta kaipaavalle asiointiongelmia?
Pistäydynpä pikaisesti nykykirjaston täyden palvelun tiskillä. Ohi kulkiessani huomaan hyllyjen välissä muutamia ”vanhan ajan” asiakkaita keskustelemassa hiljaisella äänellä Finlandia-palkituista uutuuskirjoista.
– Lainaisin moottorisahan, tuon Jonsered-merkkisen. Voisiko kirjastotäti ystävällisesti kokeilla sitä ja vetäistä käyntiin.