Huippusuoritus, menestys ja korkein podiumpaikka ovat kilpapyöräilyn suola. Se hetki, kun venytät ensimmäisenä eturenkaan maaliviivan yli tuhatpäisen yleisön kannustuksen saattelemana. Tuuletusten ja hurraa-huutojen pimentoon jää hienostelematon todellisuus.
Kun teknisesti vaativille kapeille teille isketään pitkälle toiselle sadalle menevä joukko nälkäisiä kuskeja, saattaa siinä mennä heikkohermoisella sormi suuhun. Hullun kiilto silmissä jokaisen takaraivossa jyskyttää pyrkimys keulapaikoille. Siitä on leikki kaukana, kun kaikki ne parisataa pottapäätä fillareineen päivineen koittaa tunkea yhden autokaistan levyiselle tielle. Tähän lisämausteeksi ympäristön esteet, pientareille parkkeeratut autot, tienjakajat, rotvallinreunat, kuopat, railot, kiertoliittymät.... sekametelisoppa on valmis. Väkivahvat joukkueet heiluttelevat tahtipuikkoja pistäen ketjut ulvomaan koittaen tiputtaa heikoimmat vanavedestä, jotta vältyttäisiin kasoilta eli surullisen kuuluisilta kolareilta.
Ajotyyliä voisi luonnehtia agressiiviseksi. Pelotonissa paikan pitäminen on kultaakin arvokkaampaa. Jos annat vuolaan kyynärpääsateen haitata, saat vässykän leiman otsaasi ja pääset vapaasti pitämään ryhmän jumbopaikkaa. Ja auta armias, jos valut ryhmässä liian perälle hollantilaisen sivutuulen myllertäessä. Konkreettisesti voit laskea mitä vauhtia kampea pitää pyörittää, jotta 40 km/h vauhtia etenevän keulan saa kiinni. Surkeiden sattumusten sarja on valmis.
Helppo homma teoriassa. Aikaisemmasta kokemuksesta ja hyvistä neuvoista huolimatta todellisuuden kohtaaminen kaikessa hienoudessaan, säälimättömyydessään ja karuudessaan olikin toista luokkaa. Kuin märkä rätti olisi paiskattu vasten kasvoja. Tällaiselle äärimmäisen kilpailuhenkiselle ja itseltään paljon vaativalta urheilijalta kysyttiin viime viikolla pitkää pinnaa ja venyviä hermoja.
Nieleskelin pettymyksen karvaita kyyneliä. Heikoilta hetkiltä urheilija ei voi välttyä. Tunnemyrskyn laannuttua kohdatuista epäonnistumisista saa parhaiten oppia tulevaan. Heikolla hetkellä kukaan muu ei kuoppaa sinulle kaiva ja vain itse voit sieltä nousta. Tai jäädä pohjalle narskuttelemaan hiekanjyviä. Mikäs siinä, jos purukalusto kestää.
DNF tuloslistalla kaksi kertaa saman viikon aikana on karua luettavaa. Belgialaisessa kevätklassikossa poukkoiltiin väistellen massakolaria hakkaavalla mukulakivipätkällä pitkin talojen pensasaitoja, ojia ja pihatannerta ja selviteltiin ohjaussarvia toisen kuskin kanssa. Toivotonta takaa-ajoa kieli pitkänä ja määräys luuta-autoon...Se on kerrasta poikki. Ja kyllä, jälkiauton merkkinä on sivupeiliin köytetty pitkä luuta. Limburgin kevätklassikossa taasen piti heittää sääri suoraksi jo alkutaipaleella äkillisen sairaskohtauksen vuoksi.
Päivät eivät ole samanlaisia. Henkisen keräilyn tuotoksena seuraavan viikon kilpailu menikin kaikilta osin täydellisesti nappiin!
Kilpailemisen todellinen luonne täytyy itse kokea. Henkseleiden paukuttelu on ajanhaaskausta. Kuskin täytyy näyttää muille olevansa tosissaan. Tinkimätön työ, virheistä oppiminen, rohkeus ja usko omaan tekemiseen luo menestyksen avaimet. Tärkeää on pitää realiteetit mielessä ja pienin välitavoittein edetä kohti päätähtäintä. Pelkkä tuloslistan tuijottelu ei kerro kaikkea sitä, mitä kisan aikana tapahtuu. Ja yleensä vain voittajat muistetaan. Henkinen kantti on valttia. Jäätävä fysiikka ei paikkaa sitäkään tosiasiaa, että jos et yksinkertaisesti osaa ajaa tällaisessa ryhmässä, luuta-autosta eturivin paikka on melko varmasti taattu. Yksi särö ajosilmässä ja se on siinä.
Vaatii aikaa kasvaa huippu-urheilijan rooliin. Aina voi palata häntä koipien välissä maitojunalla kotiin. Minä aion ottaa tästä kokemuksesta kaiken irti. On tämä niin hieno laji.