Vaikka olisi asunut ja työskennellyt maassa jo toistakymmentä vuotta, niin silti vielä välillä tulee kulttuurieroista johtuvia kommelluksia. Useimmista niistä onneksi selviää huumorilla ja naurulla, kuten seuraavassakin tapauksessa. Lähetyksellä Ambomaalla oli yksi lähetysasema kaukana Itä-Ambomaan metsäalueella, missä lähinnä toimimme pensastolaisten parissa yrittäen opettaa heille maanviljelystä, jotta he voisivat asettua asumaan pysyvästi paikallaan. Ambolaisten asutus laajeni pikkuhiljaa metsäalueelle, jossa pensastolaiset olivat viettäneet tuhansia vuosia vaeltaen pieninä ryhminä metsästäen ja keräten ruokaa luonnosta. Samalla tietenkin yritimme järjestää heille koulumahdollisuutta ja terveydenhoitoa. Varsinkin vanhusten asemaa pyrimme parantamaan. Perinteisesti kulttuuriin kuului, että kun vanhus ei pystynyt kulkemaan joukon mukana, hänelle tehtiin pieni aitaus piikkipensaista ja jätettiin vähän ruokaa ja vettä ja luonto hoiti sitten loput.
Tällä Nkongon lähtysasemalle oli noin 150 km meidän keskuspaikastamme ja tietäkään sinne ei ollut muuta kuin rengasurat syvässä hietikossa. Yleensä ajoaika sinne isolla maasturilla oli noin 7 tuntia ja matka ajettiin tavallisesti aamuvarhaisella tai illansuussa, jottei moottoria tarvinnut pysäyttää välillä sen alkaessa keittää. Joskus 70-luvun lopulla sain tehtäväkseni rakennuttaa sinne klinikan suomalaiselle ylihoitajalle uuden asunnon, joka sitten jäisi ambolaisen hoitajan asunnoksi kunhan saisimme hänet koulutettua. Valikoin työmiesteni joukosta parhaat miehet ryhmään jonka vein sinne, jotta he pystyisivät tekemään työn mahdollisimman hyvin ilman jatkuvia tarkastuskäyntejäni siellä. Ryhmä oli tosi hyvä ja työ sujuikin erinomaisesti ja samalla huomasin että miesten pitkä kouluttaminen ei ollut mennyt hukkaan. Minunhan oli pitänyt kouluttaa kaikki työmieheni joka ammattiin itse, koska Etelä-Afrikan rotuerottelusysteemissä kaikki rakennusalan ammatit oli varattu vain valkoisille. Ambomaahan oli niin sanotusti ”itsenäinen homeland” jonne valkoiset tarvitsivat erikoiset oleskeluluvat, joten hallitus ei voinut kieltää paikallisten koulutusta käytännössä. Ilman Saksassa saamaani hyvää oppisopimuskoulutustani, jossa työnantajan velvollisuus oli opettaa jokainen työvaihe ihan ”kädestä pitäen”. Minun olisi ollut aivan mahdotonta opettaa heille eri työvaiheita ilman että olisin pystynyt niitä käytännössä näyttämään.
Talo oli viimeistelyvaiheessa, kun menin taas kerran tarkastamaan työmaata ja samalla vein sinne tarvittavat maalit. Lähdin matkalle heti auringon noustua ja takaisin kotona minun piti olla viimeistään auringon laskiessa, koska Ambomaalla oli sodan vuoksi öisin ulkonaliikkumiskielto. Juuri valmistunut ulkohuussi, joida jouduimme tekemään syrjässä oleviin paikkoihin, oli vielä istuinta vailla. Lähtökiireissäni muistin sen ja kerroin työnjohtajalle, että sekin pitäisi vielä tehdä. Ei ollut enää aikaa tehdä siihen piirustusta, joten pyysin häntä käymään katsomassa mallia aseman päärakennuksen käymälästä, koska muistin että siinä asuva työtoverini oli juuri rakennuttanut itselleen uuden käymälän. Kun tulin hakemaan ryhmää pois ja tekemään lopputarkastusta huomasin että käymälässä oli hieno jalopuusta tehty istuin ja sen molemmissa päissä olivat jopa kantokahvatkin paikoillaan. Työtoverini olikin teettänyt istuimen vanhasta matka-arkustaan. Uuteen käymälään oli tehty pikkutarkasti mallin mukainen istuin. Kun ajattelin asiaa niin syy oli aivan selvä. Paikallinen ei käytä käymälässä istuinta, vaan tekee tarpeensa kyykyllään lattiassa olevaan reikään.