Nyt se sitten vihdoin tapahtui! Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin Brasiliassa varkauden uhriksi. Kuulostaa hullulta, mutta olin jo odotellutkin jonkin aikaa, että näin kävisi. Silloin, kun ystävät ja tutut ovat kertoneet omista kamalista ryöstökokemuksistaan alkuillasta yliopiston edessä tai iltapäivän ruuhkabussissa, niin minä olen vain porskuttanut menemään kaikki omaisuus tallessa ehkä vähän liian huolettomana.
Karnevaalihuumani alkoi sillä, että minulta vietiin kymmenen minuutin tanssilattiapyörähdyksen aikana laukusta puhelin ja muuta sälää. Puhelinta ei koskaan löytynyt, mutta kaverit keräilivät ympäriinsä heiteltyjä hiuslenkkejä ja toffeekarkkeja yökerhon oluen kastelemalta lattialta. Se saalis oli laiha lohtu, mutta tulimme siihen tulokseen, että pahemminkin olisi voinut käydä. Lotta 4 vuotta olisi todennut, että tästä pitää ottaa opiksi ja ensi kuussa 29 vuotta täyttävä Lotta hymyilee tuolle pienelle itselleen, joka oli aina niin tolkku ja jämpti.
Mietin, mitä se pikkuinen Lotta olisi mieltä tästä tulevaisuuden versiostaan. Olisikohan hän osannut kuvitella, että jonakin päivänä se sama lapsi on aikuinen, joka asuu Brasiliassa, syö joka päivä suklaanmakuisia mehujäitä, jättää asiakkailleen oman yrityksen käyntikortteja ja opiskelee tohtoriksi? Sama 29-vuotias tyyppi myös kulkee ympäriinsä laukku auki ja kuvailee videoita tanssilattialla vaihto-opiskeluaikojen ystävilleen.
Kyllä, pikkuinen Lotta. Otin opiksi, mutta olen silti tyytyväinen, että videot ehtivät lähteä ajoissa matkaan ennen varkautta, koska ne olivat niin kivoja ja videoiden saajat vielä kivampia. Jasmin asuu Hondurasissa, Mishka Espanjassa, Nadia Skotlannissa, Delphine Panamassa ja Emilie Ranskassa. Tutustuimme viisi vuotta sitten Espanjan Málagassa ja päätimme pitää aina yhtä. Meitä kaikkia yhdisti kova hinku jonnekin muualle, maailmalle ja seikkailemaan. Tänä päivänä juttelemme Whatsapp-ryhmässämme ja haaveilemme siitä, että asuisimme kaikki samassa maassa tai ainakin naapurimaissa tai edes samalla mantereella. Seikkailujen tai maailmanvalloitusten sijaan ikävöimme toisiamme.
Brasilialaiset ikävöivät aina ja kaikkia. Kaupan kassa saattaa huikata, että on ollut niin ikävä, kun en et ole käynyt pariin päivään ostoksilla. Mietin aina, mitä sellaiseen oikein osaisi vastata, ettei vaikuttaisi ihan tunteettomalta ja tylyltä. En minä ole muistanut tai ajatellut ikävöidä ihmistä, jonka kanssa vaihdan silloin tällöin muutaman sanan ja nimeäkään hädin tuskin muistan.
Brasilialaiset ovat arkoja lähtemään maailmalle. Tuntematon pelottaa heitä ja siksi tuttuihin kotiympyröihin on helppo jäädä turvaan. Heitä kauhistuttaa ajatella elämää ilman tuttuja ruokia, omaa äidinkieltä, ystäviä, perhettä ja erityisesti äitiä. Kukaan brasilialainen ei haluaisi lähteä vapaaehtoisesti pois äidin helmoista. Brasilialaisille äiti on antanut elämän ja äiti on myös yhtä kuin elämä. Kun brasilialainen lähtee seikkailulle, kulkevat mukana riisi ja pavut, kasa nyssyköitä ja pussukoita oikeiden matkalaukkujen sijasta ja tietysti äiti.
Katson varapuhelimeni kuvagalleriaa ja näen äidin, isän ja pikkuveljen kuvat. Sieltä löytyvät myös vaihtariystäväni ja monia muita. Kaikki hymyilevät kuvissa ja näyttävät onnellisilta. Tunnen itseni onnekkaaksi, kun saan kuljettaa näitä ihmisiä mukanani tällä seikkailulla. Lupaan itselleni, että tästä puhelimesta aion pitää parempaa huolta. En jätä sitä koskaan pois silmistä ja kuljetan sitä aina mukana ihan sama, minne menen.