Kitschin määrä on räjähdysmäisesti lisääntynyt tällä vuosituhannella. Se on seurausta kuvien tuottamisesta yhä enemmän tietokoneiden avulla. Tietokoneet ovat insinöörien, eivät taiteilijoiden luomuksia, ja niiden estetiikka on insinöörien eikä taiteilijoiden estetiikkaa.
Jokainen on varmaankin nähnyt iltapäivälehdissä tietokonetaidetta, jossa on muutettu Disneyn klassiset piirroshahmot - Lumikki, Tuhkimo, Pocahontas jne. - oikeiden ihmisten näköisiksi. Asiaan kuuluu, että teoksia hehkutetaan upeina, vaikka ne ovat pelkkää kitschiä, nykyajan vastineita vanhojen kiiltokuvien yksisarvisille ja enkelilapsille.
Kitsch ei ole uutta, sillä sitä on ollut olemassa yhtä kauan kuin on ollut kulttuuriakin. Klassiset sadut kertovat prinssien ja prinsessojen soidinmenoista ja sadan vuoden takaiset rakkausromaanit sheikeistä, jotka kohtelivat rakastajattariaan yhtä karkeasti kuin nykyiset elokuvaohjaajat naistähtiään.
Banaali kitsch näyttäytyy yleensä viihteen muodossa. Se voi hyvin, koska se ei kyseenalaista yhteiskunnassa olevia vääryyksiä ja on sen ansiosta vallanpitäjien suojeluksessa. Taide sen sijaan on vaarallista ja joutuu tämän tästä sensuurin uhriksi. Jos haluat tietää, mikä oli 1930-luvun parasta kirjallisuutta, ota selvää, keiden teoksia natsit polttivat kirjarovioissaan.
Taiteen vikana nykyajan arvojen näkökulmasta on sen perimmältään vakava suhtautuminen olemassaolon kysymyksiin. Vakavuus on tylsää tai ainakin jotain, joka ei istu aikakautemme pinnallisuuden ihanteeseen.
Viihde on helppoa ja trendikästä. Se koetaan vapauttavaksi, koska sen kuvitellaan olevan vailla syvempiä merkityksiä.
Merkityksettömyys on tietenkin vain näennäistä. Tiedetään esimerkiksi aseteollisuuden vaikuttavan suuresti Hollywood-elokuvien sisältöön. Isoa osaa amerikkalaiselokuvista voi huoletta kutsua militaristisiksi. Supersankarimuodin ansiosta militarismin sanoma tavoittaa yhä nuoremmat katsojat ympäri maailman.
Militaristinen viihde pönkittää näkemystä, että sodat ovat väistämättömiä. Missä sota, siellä raha, ja päinvastoin. Kun Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean suhteet olivat räjähdysherkimmillään, talouslehdet kiiruhtivat kertomaan, mihin arvopapereihin kannattaa sijoittaa, jos sota syttyy.
Mieltymys banaaliin on helppoa selittää ihmisten tietämättömyydellä, mutta se on myös kansan kapinaa eliittiä vastaan. Kapina on käänteistä taiteilijoiden kapinan kanssa, sillä siinä missä taiteilijat hyökkäävät instituutioita vastaan, kansa haluaa säilyttää ne.
Nuoret tiedostavat banaalin banaaliksi ja ovat kiinnostuneita siitä juuri sen takia. Sama asenne yhdisti 1970-80-lukujen undergroundin, punkrockin ja trash- eli roskaelokuvien harrastajia. Tahallisen tai tahattoman huonouden näkeminen pelkästään myönteisenä on keskisormen näyttämistä ylhäältäpäin asetetuille normeille ja kaanoneille.
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Toisaalta se, millaista kauneutta henkilö pitää arvossa, kertoo väistämättä jotain hänen henkisestä tasostaan.
Informalisti Jean Degottexin elemaalaukset muodostuvat yhdestä ainoasta siveltimenvedosta kankaalle tai paperille. M. A. Nummisella puolestaan on runo, joka kuuluu kokonaisuudessaan: ”Tosi”. Äärimmäisen yksinkertainen voi siis olla kaunista. Banaali sen sijaan on taidokkaimmillaankin vain banaalia.