Meistä varmaan jokainen on menettänyt rakkaan läheisen. Kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä, elämän päätepiste. Yleensä sen aika tulee, kun ihminen on elänyt jo vanhaksi ja elämän voima yksinkertaisesti loppuu. Joskus syynä voi olla sairaus, joka voi toki puhjeta nuoremmallakin iällä, eikä ihminen enää jaksa elää. Osa meistä voi lähteä yllättäen onnettomuuden seuraksena. Se taas voi kohdata kenet tahansa missä ja milloin tahansa. Raskain tapa menettää läheinen on tämän itsemurha.
Vaikka osa tähän ratkaisuun päätyneistä jättää jälkeensä jonkinlaisen jäähyväiskirjeen, jossa selittää tekonsa, on se omaisille yhtä raskas taakka kantaa joka kerta. Suurempaa surua en ainakaan minä osaa kuvitella. Huolimatta siitä, että taustalla voi olla mielenterveysongelmia tai muuta henkistä pahoinvointia, on yleisin kysymys mielessä kuitenkin miksi. Miksi sinä teit tämän? Miksi et enää halunnut elää?
Läheiset jäävät myös monenlaisten tunteiden ja ajatusten valtaan. Suurimpina ovat tietysti tuska ja suru, mutta tapahtunut voi nostaa pintaan myös monia muita. Voi tuntea itsesyytöstä, riittämättömyyttä, epätoivoa ja -uskoa. Ei ole mitenkään tavatonta kokea myös vihaa itsemurhan tehnyttä kohtaan. Miksi sinä teit tämän ja jätit minut yksin tämän kaiken keskelle? Tuossa hetkessä on hyvä muistaa, ettei ole hyviä ja pahoja tunteita, on vain tunteita. Ne kaikki tulee kohdata ja käsitellä sitten, kun sille on riittävästi voimia. Tuo työ, surun, ajatusten ja tunteiden käsittely vie oman aikansa, joskus jopa vuosia. Heti tapahtuneen jälkeen se on yleensä liian raskasta, joten ajatuksia voi nousta mieleen vielä pitkä aika tapahtuneen jälkeen.
Elämäni aikana olen joutunut kuulemaan itsemurhasta jo useamman kerran. Ensimmäinen niistä tapahtui yläkoulun aikana. Silloin rinnakkaisluokan tutuksi tullut oppilas ei enää jaksanut, vaan päätti jättää tämän elämän. Sittemmin näitä suru-uutisia on tullut useampia, pois lähteneiden joukossa hyvinkin läheisiä ja rakkaita ihmisiä.
Jo tehtyä ei ole mahdollista saada tekemättömäksi. Erään keskustelun lopputulemana kuitenkin totesimme, että aina voi olla läsnä kanssaihmisille. Pysähtyä ja kysyä mitä kuuluu. Kuunnella vastaus paitsi korvillaan, myös sydämellään. Nähdä tavanomaisen mitäpä tässä -lausahduksen taakse, jos siellä on jotakin nähtävää. Esittää tarvittaessa lisäkysymyksiä ja kuunnella vastaukset myös niihin. Keskustella asioista. Sopia että nähdään uudelleen, tai jos vähääkään siltä tuntuu, kertoa mistä apua on saatavilla. Lähteä mukaan ja saattaa perille asti, jos uupunut on liian väsynyt menemään yksin.
Aina tämäkään ei kuitenkaan riitä. Kaikesta avusta ja tuesta huolimatta lopputulos voi silti olla surullinen. Tuossa hetkessä paras apu on olla tukena suremaan jääville. Kysyä heiltä mitä kuuluu, kuunnella ja tarjota olkapää, jota vasten itkeä. Ihminen on vuorovaikutuksellinen: jaettu ilo on kaksinkertainen, jaettu suru puolittuu.
Saimme äskettäin kyseisen suruviestin myös täällä Kuusamossa. Kaikki yläkoulun oppilaiden vanhemmat saivat tiedon koululla vietetystä hiljasesta hetkestä. En tuntenut kyseistä nuorta, mutta haluan tässä välitää osaanottoni nyt poistuneen nuoren perheelle, sukulaisille ja ystäville. Ajan myötä suru ja tuska muuttuvat siedettäviksi. Ikävä jää. Ja hyvä niin. Se muistuttaa, miten tärkeä ja rakas jo pois mennyt on meille ollut.
Auli Räisänen