Suomalaisen maajoukkuejalkapallon historia on pettymysten ja epäonnistumisten tarina. Maajoukkueen merkittävin saavutus on vuoden 1912 Tukholman kesäolympialaisten neljäs sija. Suomi tunnetusti osallistui olympialaisiin omalla joukkueellaan, vaikka oli edelleen osa Venäjän keisarikuntaa. Tukholman onnistumisen jälkeen on maajoukkue ollut jatkuvassa alavireessä.
Henkilökohtaisesti olen seurannut maajoukkuetta Richard Möller Nielsenin valmennuskaudelta lähtien. Möller Nielsen oli Tanskan vuoden 1992 ihmeen takana ja Suomen maajoukkuekin tuntui ottavan lupaavia askelia hänen aikakaudellaan. Maajoukkueella oli tuolloin käytössään ennennäkemätön ase; nuori Jari Litmanen oli jalkapallomaailman suurimpia tähtiä Ajax-vuosinaan. Ikimuistettavin saavutus oli komea vierasvoitto Turkista. Romahduksen toki kaikki muistavat. Suomi olisi tarvinnut kotivoiton Unkarista päästäkseen jatkokarsintaan. Kaikki näyttikin hyvältä Antti Sumialan johtomaalin jälkeen, kunnes ottelun lisäajalla Unkari sai tarpeettoman kulman, jonka Suomi sössi omaan maalinsa viiden pelaajan flipperin kautta. Hyvästi mm-kisat!
Möller Nielsenin jälkeen vetovastuun otti HJK:n Mestareiden liigaan johdattanut Antti Muurinen. 2000-luvun vaihteessa suomalainen jalkapallo kansainvälistyi kovaa vauhtia. Yhä useampi pelaaja pääsi hyviin eurooppalaisiin seuroihin. Sami Hyypiä, Mikael Forssell, Teemu Tainio ja kumppanit eivät esittelyjä kaipaa. Ja olihan Muurisella edelleen käytössään Maestro Litmanen. Peliesitykset olivat pitkään lupaavia, mutta viimeinen silaus tuntui puuttuvan tästäkin joukkueesta. Muurisen helmasynti puolustuksen organisoinnin puutteet maksoivat liikaa maaleja ja pisteitä. Tuloksena oli useita vähältä piti -karsintoja, joissa riittää halukkaille spekuloitavaa. Jalkapallo on kuitenkin selkeä peli, jossa parempi joukkue voittaa poikkeuksetta.
Roy Hodgsonin kaudella Suomi järkevöitti pelaamistaan. Joukkuepuolustus organisoitiin uuteen uskoon Hodgsonin johdolla. Seurauksena oli sangen onnistunut karsintapuhde vaativassa lohkossa. Tuntui, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Suomen maajoukkueella oli valmentaja, joka otti tuloksellisesti joukkueesta kaiken irti. Valitettavasti Suomen kultaisen sukupolven ydinjoukko oli jo pelannut parhaat vuotensa. Maalittomat tasapelit Puolan ja Portugalin kanssa olivat kohtalokkaita. Kuriositeettina mainittakoon, että jalkapallomaajoukkueen lempinimi Huuhkajat ovat Hodgsonin aikakauden perua. Ja kuka voisi unohtaa Shefki Kuqin Jumalan nenä -maalia Azerbaidzhan-pelissä?
Hodgsonin jälkeen Huuhkajien peräsimessä nähtiin vuorotellen Stuart Baxter, Mixu Paatelainen ja Hans Backe. Paatelaisen loputtoman tuntuisen aikakauden jälkeen on joulukuusien suosio romahtanut suomalaisten jalkapallon ystävien keskuudessa.
Joulukuussa 2016 vastuun Huuhkajien valmennuksesta otti Markku ”Rive” Kanerva, jonka johdolla Huuhkajat ovat esiintyneet mallikkaasti. Ennen kaikkea Kanerva on saanut Huuhkajat pelaamaan organisoituna joukkueena. Tulokset uudessa Kansojen liigassa ovat suorastaan ennennäkemättömiä. Suomi on voittanut neljä peliä peräkkäin, ja mikä tärkeintä, ei ole vielä päästänyt ensimmäistäkään maalia. Ennen kahta viimeistä peliä ollaan tilanteessa, jossa lohkovoittoon riittää maalin tappio tulevassa Kreikka-pelissä. Ja mahdollisen lohkovoiton jälkeen em-kisat olisivat enää kahden pudotuspelin päässä. Kanerva on saanut kohtalaisen nimettömän Huuhkajalauman ylittämään itsensä. Muutoksen keskellä Teemu Pukki on nostanut itsensä Huuhkajien johtohahmoksi. Pelaako Suomi vuonna 2020 viimeinkin arvokisajalkapalloa? Ehdottomasti ehkä.