Maanantaina vietettiin Mikael Agricolan ja samalla suomen kielen päivää. Sattuvampaa paikkaa äidinkielemme päiväksi ei kalenterissa olekaan, koska 9. huhtikuuta on myös kansalliseepoksemme Kalevalan kokoajan Elias Lönnrotin syntymäpäivä.
Agricolan syntymäpäiväähän ei tiedetä, minkä takia kirjakielemme luojaa muistetaan hänen kuolinpäivänään. Suomalaisten kunnioitusta kieltään kohtaan kuvastaa sekin, että myös Kalevalalla on oma päivänsä, 28. helmikuuta, ja se onkin ainoa kirja maailmassa, jolla on virallinen juhlapäivä.
Agricolan motoksi olisi sopinut ensimmäisen suomalaisen äänielokuvan nimi, “Sano se suomeksi!”, joka valmistui vuonna 1931. Se ei ollut tavanomainen juonielokuva vaan monenlaisten ohjelmanumeroiden kokoelma, jotka seurasivat toisiaan Markus Raution esitteleminä. Markus-setäkin on yksi suomen kielen sankareita, joka kolmen vuosikymmenen ajan opasti Suomen lapsia ei vain syömään kaurapuuroa vaan myös satujen ja tarinoiden maailmaan.
Jumalakin alkoi puhua suomea, kun Agricola käänsi Uuden testamentin ja muita hengellisiä tekstejä. Suomen kielen isähän oli myös uskonpuhdistaja, joka vapautti uskonnon latinan kielen kätköistä omalla kielellä luettavaksi ja harjoitettavaksi. “Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen”, kirjoitti Agricola. Kun suomen kieli alkoi kuulua saarnatuolista, merkitsi se suurta hengellisen elämän demokratisoitumista.
Agricolan aapiskirjasta alkoi valtava kansansivistystyö, jonka hedelmänä suomalaiset nyt ovat yksi maailman sivistyneimmistä kansoista. Suomen kieli on sivistyksemme perusta ja siksi meidän on sitä alati vaalittava. Nyt kun englanti hyökyy päällemme kuin tsunami, tämä on entistäkin tärkeämpää. Se ei tarkoita vain siitä huolehtimista, että Suomessa suomi pysyy hallitsevana kielenä korkeinta opetusta myöten ja että tohtorien väitöskirjojakin kirjoitetaan suomeksi myös tulevaisuudessa, vaan että itse kukin meistä koettaa omassa arjessaan sanoa kaikki asiat suomeksi. Joka ikinen tämän maailman asia nimittäin voidaan sanoa suomeksi.
Suomen kielen puolustaminen englannilta ei onneksi ole kovin vaikeaa, koska kielet eivät ole lainkaan sukua keskenään. Hollannissa saatoin seurata toisenlaista tilannetta, sillä hollannin kieli on hyvin lähellä englantia, minkä takia englanninkieliset sanat sujahtavat hollantilaisen puheeseen helposti silloinkin, kun oma hollantilainen ja monesti tuttu sana on olemassa. Tämä ilmiö siellä kyllä tiedostetaan ja esimerkiksi lehdissä ilmestyy usein kirjoituksia, jotka varoittavat hollannin kielen rappeutumisen vaarasta.
Suomalaisen puheeseen englantilaiset sanat pujahtavat harvemmin, koska ne ovat niin vieraita. Kalle Päätalon kielimaisemassa me taidamme olla ehkä vielä paremmin suojassa, sillä meillehän joskus oma kirjakielinenkin sana tuntuu liian vieraalta ja hienolta lausuttavaksi, saati sitten englanninkielinen.
Ei maailma kyllä kaadu muutamaan englannin kielen sanaan siellä täällä. Nykyisessä ajassa sillä joka tapauksessa on ylivoimainen asema, mutta aikanaan sekin muuttuu. Sen takia englantilaiset muotisanat vilahtelevat suomalaistenkin puheessa samoin kuin “geschäft” tai muut saksalaiset sanat ennen sotia. On normaalia kielen kehitystä, että osa niistä jää lopulta lainasanoina omaan kieleemme, tavallisesti vähän muokattuina, mutta hantiin kannattaa kyllä panna.
Pitäkäämme siis kiinni suomen kielestä, sillä se sopii meille sekä suuhun että mieleen.