Ystävät ovat ihmisiä, jotka eivät katoa eivätkä karkaa pidemmänkään hiljaiselon aikana. Yhteydessä ollaan kuitenkin, kun tulee asiaa. Kohtaamiset tuntemattomien kanssa ovat satunnaisia ja pienet tuokiot täynnä arjen yllätystä.
Muutaman ajan takaa tulee mieleeni niukkuudessaan satunnaisen ikimuistettava keskustelun aloitus. Pojan kummisetä soitti.
– Muistatko, kun kaksi vuotta sitten sanoin, että soitan kohta, alustaa kummisetä.
– Muistan, totean ajan menneen yhdessä vilauksessa.
Mielikuvitus loihtii kohtauksen taustalle Aki Kaurismäen elokuvan pelkistetyn ja karun, mutta täydellisen ajattoman lavastuksen sivuviistoine valaistuksineen.
Jatkamme keskustelua samasta sivulauseessa kuin mihin se pari vuotta sitten keskeytyi.
Rakennusalan aktiivisella monialayrittäjällä on ollut kiirettä – ei sen kummempaa. Toimelias ihminen jo opiskeluaikoina. Lapsista nuorimmainen vasta viisivuotias.
Joskus kohtaamiset toimivat perhossiipiefektin tavoin. Pienestä hetkestä syntyy aalto –muutos, vaikkei mikään maailmanluokan järistys, niin ihmiselle itselleen merkityksellinen.
Hyvä ystäväni on kasvatustieteilijä ja ajattelija, joka väitteli nelikymppisenä pikkulapsiperheenäitinä kaksikymmentä vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten hän kirjoitti aiheestaan käsikirjoituksen. Sen jälkeen teksti on hautunut tietokoneen uumenissa itsekseen.
Eräs kevättalvinen ilta hän näytti aineistoaan. Teksti oli miltei valmista, oivaltavaa ja tietokylläistä. Syitä viivytyksiin oli monia.
Hämmästyttää aina, kun pitkän ja saavutuksekkaan työuran luoneen, fiksun henkilön sivulauseessa - yllättäen - paljastuu epävarmuus tai epäilys oman luovuuden tai kykyjen riittävyydestä. Pari sanaa, joiden alta kaikuu paljon. Arka kohta. Ystävää on helppo rohkaista. Tuntemattomammalta tekisi mieli varovasti kysyä, miksi tuo on sinulle hankalaa? Mutta rohkeneeko tiedustella, arkena – työn lomassa, ettei toinen tuntisi tungettelua ja reviiriään loukatuksi. Arjen vauhti sysää hetken syrjään.
Onneksi ystäväni kohdalla ruuhkavuosien hellitettyä ja arastelun kadottua löytyi kipinä kirjoittaa kirja valmiiksi.
Satunnaisissakin kohtaamisissa ihmisillä on tarve kertoa jokin asia ja tulla kuulluksi.
Menneellä viikolla keskellä Rukan kylää, yhdessä lukuisista neuvotteluhuoneista, tuntematon kolmikymppinen insinööri puhkesi puhumaan pitkän palaverin jälkeen.
– Kun tämä Kuusamo on niin rakas paikka, yllätti hän ja vaihtoi aiheen tekniikasta tärkeämpään.
Punahupparinen mies jatkoi.
– Miten täällä, kaivosasiahan on jälleen esillä, hän huolehti. Mökki oli tullut hankituksi isohkon veden rannalta. Äänessä kuului huoli vesien säilymisestä puhtaana – myös tulevaisuudessa. Välittyi vieno toivomus, että saisipa mökkikin säilyä, ettei kaivosalueen pohjaton nielu hotkaisisi hänen pientä palastaan Kuusamoa.
Toisinaan kohtaamisen muistaa hyvillä mielin pitkään. Taannoin tapasimme täyden työuran tehneen, jo eläköityneen tuttavamiehen kanssa. Hän vaikutti voivan mainiosti. Kuulumisissa lapsilla ja lastenlapsilla oli kaikki hyvin. Kuitenkin vakavan sairauden jälkihoito vaati muutaman tunnin välein kourallisen lääkkeitä. Nieltävää on ollut paljon – monessa mielessä. Hänestä välittyi valtava positiivisuus ja lämpö.
– Joka päivä tuntuu hienolta, että saa olla vielä täällä, hän hymyili.
Elämänilo. Kiitollisuus. Satunnaisen arjen voimavaroista varmasti parhaita.