“Sori, otan nopeesti kuvan.” Kun kännykät kulkevat nykyisin mukanamme kaikkialla kauppakeskuksesta marjametsään, kuulee lausetta joka puolella. Linssin kohteeksi valikoituu milloin hieno maisema tai herkullisen näköinen ruoka-annos, milloin tarkkaan harkittu asukokonaisuus tai kaveriporukan yhteinen ilta.
Kun jaamme välähdyksiä elämästämme sosiaalisessa mediassa, teemme jatkuvasti valintoja. Rajaamme pois häiriötekijöitä ja mietimme kuvakulmaa: mistä löytyisi paras valaistus? Elämästä halutaan esille vain valitut palat ja siksi julkaistavaksi asti päätyvät otokset ovat luonnollisesti niitä onnistuneimpia.
Olen viime aikoina miettinyt, missä menee jakamisen raja. Mikä on omaa ja mikä yhteistä? Mitä minä haluan kertoa itsestäni ja elämästäni, ja kenelle?
Suurpiirteinen raja on helppo vetää. En ikinä kertoisi netissä, missä asun tai julkaisisi kuvaa kodistani. Sosiaalista mediaa käyttämättömät läheiseni jätän myös lähtökohtaisesti pois kuvistani - miksi itsekään haluaisin kuvani sivustolle, jota en käytä ja jonne laitettua kuvaa en edes näe? Muuten asia on ratkaistava aina tilannekohtaisesti.
Huomaan suosivani yksityisempiä sosiaalisen median sovelluksia. Minulla ei ole Instagram-tiliä, ja Facebook on aivan liian julkinen ja kankea muuhun kuin sukulaiskäyttöön. Sen sijaan sen, minkä jaan, jaan joko Snapchatissa, jossa viestit ainakin leikisti katoavat valitsemani sekuntimäärän jälkeen tai WhatsAppin ryhmäkeskusteluissa, joissa voin myös tarkasti säädellä, kuka sisältöni näkee.
Uskon, että halu jakaa elämäänsä on osa ihmisluonnetta. Samoin on mielestäni luontevaa haluta päättää, kenelle mitäkin kertoo. Siksi on ehkä vähän hassua, miten jyrkästi julkisuuskuvansa muokkaaminen välillä tuomitaan. Kuka haluaisi mainostaa sitä, miten huonosti menee?
Huonoksi asiaksi julkisuuskuvan säännöstely muuttuu kuitenkin mielestäni silloin, kun ylläpidetty kiiltokuva onkin aivan vääristelty. Monet julkisuuden henkilöt Shakirasta U2:n jäseniin esiintyvät suurina hyväntekijöinä ja huono-osaisten auttajina, mutta samaan aikaan pitävät mittavan omaisuutensa turvassa verokeinottelun avulla.
Minusta on hienoa, että viime aikoina sosiaalisen median kiiltävä pinta on hiljalleen alkanut rapistua, ja yhä suurempi osa sisällöstä on rehellisempää ja spontaanimpaa. Myös monet julkisuuden henkilöt ovat julkaisseet kuvia, joissa esiintyvät meikittä tai joissa näytetään, millaisin rajauksin tai valaistustempuin täydelliset kuvat on saatu aikaan.
Myös YouTube-videot ovat askel aidompaan. Videobloggaajat ovat tuoneet julkiseen keskusteluun monia tabunakin pidettyjä aiheita, ja hälventäneet ennakkoluuloja esimerkiksi mielenterveyden ongelmista kärsiviä kohtaan. Yksityinen voi todellakin olla yleisintä.