Yksi ensimmäisistä tähän lehteen kirjoittamistani kolumneista käsitteli brasilialaisten tunnuspiirteitä. Veljeni jaksaa vieläkin muistuttaa, että kirjoitin sanomalehteen brassipyllyistä. Niin kirjoitinkin, enkä kadu sitä yhtään! Pylly on tärkeä asia. Meillä kaikillahan on sellainen. Omaa kappaletta tässä kolumnissa eivät saa suomalaisten pyllyt, koska niistä nyt ei ole mitään mainitsemisen arvoista kirjoitettavaa. Se, että meillä on pitkät selät ja lyhyet jalat ovat myös jotain sellaista, jota ei ehkä kannata alkaa hehkuttaa, vaikka tästä vartalotyypistä onkin apua kahlaamisessa läpi talven räntäsateiden ja lumimyrskyjen.
Melkein kolmen vuoden Brasiliassa asumisen jälkeen suomalaiset tuntuvat itselle tutuilta, mutta silti erilaisilta siihen, mihin ehdin tottua brasilialaisten keskuudessa. Tässä muutamia tekemiäni havaintoja suomalaisista:
Suomalaiset tönivät ja kävelevät päälle. Suomalaisten sanavarastoon ei näytä kuuluvan lausahdukset kuten ”Anteeksi, mutta voisitko väistää hieman.” tai ”Anteeksi, voisinko päästä tästä välistä.” Sen sijaan tuupitaan ja tönitään kanssaihmisiä. Horjahdin kerran vaarallisesti kauppakeskuksen liukuportailla, kun eräs tyttö juoksi vauhdikkaasti takaani ja olin ilmeisesti tiellä. Tuuppijoita löytyy myös kauppojen kassajonoista ja ratikkapysäkeiltä. Entä sitten he, jotka ovat päättäneet, että minähän kävelen tässä niin, etten väistä ketään eteen sattuvaa ihmistä? Kaikki pois alta!
Suomalaiset ynisevät. Suomalaiset hämmästyvät ja kiittävät hölmistyneinä, kun tuntematon avaa heille oven. Usein he eivät sano ”Kiitos”, vaan jatkavat matkaansa. Ystävällisyys ja kohteliaisuus eivät olla tässä maassa hyveitä. Sen sijaan suorasukaisuus (=töykeys) ja omista asioista huolehtiminen ovat. Suomalainen, muista ettet ole täällä maan päällä yksin. Älä kiusaa työpaikalla kollegaasi ja äläkä ole koskaan liian ylpeä pyytääksesi anteeksi. Hymyile ja juttele mahdollisimman paljon ihmisten kanssa, tuttujen ja tuntemattomien. Ole kiltti. Kiitä aina, kun voit, koska sinulla on paljon, mistä olla kiitollinen.
Suomalaiset Helsingin, Vantaan ja Espoon ulkopuolelta ovat landeja. Näiden Helsingissä asumieni muutaman kuukauden aikana minulle on tehty hyvin selväksi, että olen lande eli maalainen. Ehkäpä jopa maalaisjuntti aika ajoin. Sitä ei poista se tosiasia, että olen asunut eri maissa useamman vuoden ajan. Käytän sanoja ja ilmauksia, joita täkäläiset eivät ymmärrä. Minun korvaani helsinkiläiset natisevat puhuessaan. Heille taas käyttämäni murre saa minut vaikuttamaan vähän yksinkertaiselta tapaukselta. Saan lohtua ajatuksesta, että minä sentään osaan keittää perunoita samalla, kun ikäiseni helsinkiläiset puolestaan kertovat, mistä saa kaupungin parhaat lounassalaatit.
Suomi on koti ja rakas. Se on helppo ja turvallinen. Niin tavallinen, mutta samalla ihmeellinen. Se ei tee turhaa meteliä itsestään, vaikka tietääkin olevansa hyvä. Suomi on kaunis. Kävelen kuulaan kirkkaana syyspäivänä Kaivarin rantaan, omaan lähirantaani. Mereltä tuulee kylmästi, mutta untuvatakissa on lämmin ja kädet hamuavat taskusta Tuplaa. Käännän kasvoni aurinkoon. En ole ainoa valon perässä kävelijä. Tämä sama loppusyksyn aurinko paistaa niille monen polven helsinkiläisille, tälle yhdelle landelle ja japanilaisturisteille, joita pujahtaa monta kertaa päivässä läheiseen Muumi-kahvilaan. Ajattelevatkohan hekin, kuinka ihana Suomi on? Ehkä, koska tänään kukaan vastaantulijoista ei tuupi eikä kenenkään päälle kävellä. Me kaikki tiedämme, että nämä ovat keltaisen syksyn viimeiset päivät ja se yhdistää meitä. Hymyilemme toisillemme osoittaen sanattomasti, että tiedämme, kuinka erityisestä iltapäivästä on kyse.
Lotta RiekkiHelsingissä asuva 29-vuotias ”lande”, jonka koti on maailma.
Lotan brassipyllyjä – bundinhaa, bundaa ja bundonaa – käsittelevä kolumni on luettavissa tästä linkistä:
http://www.koillissanomat.fi/mielipidekolumnit/brasilialainen-pylly--keinuva-bundinha-bunda-tai-bundona-6.229.306133.d5ee048f84