– Pottu on hyvä syyvä, oli synnyinkyläni Askan Kauppias-Jannen sanonta.
Janne oli vanhapoika olosuhteiden pakosta ja kauppias Jumalan armosta. Tämä sanonta oli taas kylän akkain keksimä. Jannen pirtti oli aivan tien laidassa Rovaniemi-Sodankylä valtatien varressa, samalla puolen tietä kivenheiton päässä oli myös kylän Osuusliike Lapinmaan kauppa. Me penskat kävimme kyllä mieluummin Jannen kaupassa, sillä Janne saattoi joskus pyydettäessä antaa makiaisia.
Heikki-serkkuni oli usein Renkinä Jannelle. Heikiltä saimme kuulla Jannen ruokailutavoista ja tottumuksista. Yksinkertainen oli Jannen ruokavalio: pottuja pääasiassa, suolasilliä tai-silakkaa, naapurin emäntä toi maitoa kaupassa asioidessaan, voita-leipää tietysti. Janne keitti päivittäin pottuja, puikuloita enimmäkseen. Pirtin uunin nurkassa oli hella, hellan vieressä pieni ruokapöytä. Janne nosti pottukattilan pöydälle, jos tuppipottuja, niin muljautti kuoren pois peukalolla, pisti voita potun päähän ja haukkasi puolet potusta ja sanoi nuo kyläläisille tutuiksi tulleet sanat: -Pottu on hyvä syyvä!
Asiakkaat tulivat kukin omia aikojaan kauppa-asioille. Jannen pirttiin postiauto toi myös kylän postin. Pitihän katsoa onko postia tullut. Janne ei antanut asiakkaiden ruokarauhaansa häiritä. Jos Jannella sattui olemaan kahviaika, saattoi tarjota pöönävelliä jollekin akalle ja sanoa: - Panehan sokeria ettei jätkälle maistu!
Asiakkaat, ainakin miehet, istuivat pirtin ikkunanvieruspenkille, akat nojasivat rasittuneita selkiänsä uunin kupeeseen, me penskat olimme mikä missäkin. Kun asiakkaat huomasivat sopivan hetken tulleen, sanoivat Jannelle: Lähtisitkö Janne puojhin? Jannen Puoji oli kartanon toisella puolen. Mutta ei Janne lähtenyt puojhin ellei ensin kysynyt mitä asiakas osti, penskoilta sen lisäksi kenelle ostat.
Kyllä pottu oli tärkeä eväs kaikille kyläläisillekin. Pienen pottumaan jokainen perhe koetti hankkia. Potut kuuluivat jokapäiväiseen ruokavalioon. Käristys kotonani syötiin useimmiten leivän kanssa, mutta poronlihavelliin piti laittaa pottuja, samoin lintuvelliin syksyllä.
Käylään asettuessani olen oppinut senkin, että jos vieras tai atimo on talonväen mielestä liian kauan kyläreissulla, tuodaan tarjolle ruoka-aikana tuppipottuja. Siitä vieras tietää vaihtaa maisemaa.
Kyllä Koillismaallakin pottu on näytellyt tärkeää osaa ruokavaliossa kalan ja poronlihan lisäksi. Vähän hämmästyneenä lueskelin syyskuun 7.päivän Lapin Kansaa. Lehdessä oli seuraava otsikko ”Lihavuuskirurgi poistaisi perunan ylipainoisen ruokavaliosta”. Lihavuuskirurgi Koivukangas suosittelee perunaa ihmisille, jotka tekevät raskasta ruumiillista työtä. Peruna pitäisi korvata porkkanalla, nauriilla tai lantulla.
Johan laukoi lihavuuskirurgi kovia sanoja. Mie nousin lyhyille takajaloilleni. Mitä siitä kalapotusta, kalavellista ja poronlihavellistä tulee ilman pottuja, naurista olen oppinut laittamaan poronlihavelliin maun antajaksi, käristys menettelee kyllä makarooninkin tai pelkän kursulaisen kera.
Pottumaa on minullakin, potut alkavat olla kellarissa, vähän, muuan keittokerta on vielä maassa. Käylän diakoniaillassa Rontti-Olavi sanoi nasevasti: - Mitä niitä pottuja kaivamaan, nythän on lämmin syksy, parempinahan net maassa pysyvät. Eilen alkoi kotonani Käylän käsityöpiiri. Rauni-ystävä toi keittoahvenet, alanpa tässä keittämhän kalapottua, herkuttelen sipuli-voisulan kera ahvenia ja pottuja. Janne –kauppiaan tavoin sanon: Pottu on hyvä syyvä!
Ebba Anneberg
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva kätilö ja Käylän ämmi.