Kirkkoherra Tuomo Törmänen kiinnitti tapaninpäivänä olleessa joulumusiikin konsertissa huomiota siihen merkilliseen seikkaan, että vajaan neljäntuhannen jäsenen Taivalkosken seurakunnassa toimii peräti neljä kuoroa. Oulun seurakunnissahan pitäisi samassa suhteessa olla satakunta kuoroa, mutta taitavat jäädä kauas siitä.
Syystäkin Tuomo-pappi osoitti kanttori Emmi Muholalle erityisen kiitoksen näin hienosta tilanteesta. Joulun alla olimme paikallisten musiikin opiskelijoiden konsertissa jo saaneet kokea, että Taivalkoskesta on tullut melkoinen musiikkipitäjä.
Mitähän kaikkea vielä tuleman pitää, kun vähän odotamme?
Eihän musiikin harrastus Taivalkoskella toki uutta ole. Vuosikymmenien ajan sen suuri jättiläinen oli legendaarinen kanttori Robert Makkonen. Kaiketi yli puolelle nykyisistä taivalkoskelaisista hänen mahtava äänensä tuli tutuksi ei vain kirkosta vaan myös rippikoulusta ja koulun musiikkitunneilta.
Itse tulin tuntemaan Roopen varmaan jo aiemmin kuin mihin muistini yltää, mutta varhaisin tietoinen muistoni hänestä on kansakoulun toiselta luokalta keväällä 1959. Silloin tuli kuluneeksi 200 vuotta säveltäjä Händelin kuolemasta ja Makkonen kertoi hänestä meille koululaisille nyt homeremontissa olevan alakoulun juhlasalissa. Siitä kertomuksesta minulle jäi erityisesti mieleen se, että Händelillä oli hevosen pää. En ole varma, tarkoittiko Roope vain, että sävelten mestarilla oli iso pää, vai tavoitteliko hän sillä ilmaisulla jotain syvempää merkitystä.
Taivalkosken musiikkielämän kohokohta Makkoselle ja muillekin oli varmasti Radion sinforniaorkesterin konsertti 80-luvun alussa. Itse en ollut täpötäydessä salissa läsnä, mutta radion kautta saatoin Oulussakin olla mukana.
Kuuluisin kotipitäjässäni kuulemani muusikko onkin viulisti Heimo Haitto, joka soitti meille keskikoululaisille 60-luvun puolivälissä. Se konsertti vain jäi tyngäksi, sillä sinä päivänä oli sankka lumipyry, minkä vuoksi Haitto ehti paikalle kovasti myöhässä ja jo varttitunnin kuluttua jatkoi matkaa seuraavaan paikkaan. Rehtorimme Tor-Erik Nyberg kulki kiukusta puhisten salin läpi edestakaisin sen puolen tunnin ajan, jonka Haittoa odotimme, ja hänen kiukkuansa kaikkea muuta kuin sulatti se, että viulisti lähti melkein saman tien pois.
En muista, mitä Haitto silloin soitti, mutta mainion ohjeen hän meille antoi, klassista musiikkia tulisi kuunnella silmät kiinni.
Varhaisimman klassisen musiikkikappaleen, jonka esityksen varmuudella muistan, kuulin samassa alakoulun salissa itsenäisyyspäivän juhlassa 60-luvun alussa. Se oli Sibeliuksen Ristilukki, jonka opettaja Esko Hapuoja soitti pianolla.
En ollut vielä juuri kymmentä vuotta vanhempi ja kun tulin paikalle, suorastaan säikähdin, kun paikalla näytti olevan vain ikäihmisiä. Tunsin tulleeni lapsilta kiellettyyn tilaisuuteen, mutta koska se minua kuitenkin kiinnosti, pakenin salin parvekkeelle ja seurasin sieltä.
Isompana olen sitten jo uskaltautunut peräti juhlapuhujaksikin. Esko Hapuoja oli oululaista musiikkisukua, sillä hänen isänsä oli aikanaan Oulun Laulun ensimmäinen johtaja, veljensä Jukka oli kapellimestari ja tämän tytär Maija on tunnettu jazzlaulaja, joka uransa alussa esiintyi meille keskikoululaisillekin isänsä säestäessä.
Taivalkosken kulttuurimuistoista lisää joskus toiste. Nyt toivotan kaikille Koillissanomien lukijoille onnellista uutta vuotta 2018!