Pohojosen tyttö on palannut kotikonnuilleen Koillis-Euroopan pääkaupunkiin! Voi sitä ratkiriemukasta ilon määrää, kun huristelin kilometri kilometriltä etelästä Suomen halki kohti pohjoista. Suupieliä nyki ylöspäin kun alkoi kotikunnan raja häämöttää. Maantiet, mutkat, mäet alkoivat muistuttaa vanhoja tuttuja kuljettuja reittejä.
Elämäni ensimmäinen virallinen kolumni ilmestyi maaliskuun alkupuoliskolla. Silloin mahtoi hiihtokelit olla otollisimmillaan ja takapihan kinos kasvoi kasvamistaan. Tuota esikoista rustatessani puhkuin malttamattomuuden, innokkuuden ja jännityksen sekamelskaa. Urheilijan kasvunpaikka tulikin siinä, että nakkasin repun pykälään ja läksin yksinäni Euroopan valloitukseen. Kyllä sitä koillismaalaista sisukkuutta ja kanttia kysyttiin ja saattoipa niitä havujakin matkan varrella muutamaan otteeseen tarvita.
Näin äkkiseltään rapia seitsemisen kuukautta tuntuu lähes loputtoman pitkältä ajanjaksolta, mutta normaalin elämänkaaren mittapuussa se on vasta alkusoittoa. Matkailu avartaa, sanotaan. Niin se Rautavaarakin aikoinaan lauleskeli. ”Se reppu saattaa sisällänsä pitää muiston armaan, se kevyeksi repun saa ja valoisaksi harmaan. No silloin päivä paistaa ja matkanteko maistaa. Mut suru jos on repussa tai ahdistus ja huoli, niin repun painon lisäystä tulee toinen puoli.”
Kotiintuomisina raskaat, mutta sitäkin rikkaammat kokemukset. Yhtäkään uutta viittaa polullani en vaihtaisi. En oppinut pelkästään vain pyöräilystä ja kisaamisesta, vaan ennen kaikkea itsestäni urheilijana ja siitä, mitä tulee tehdä nimenomaan tulevaisuutta ajatellen. Rohkaisen käymään kotipitäjän ulkopuolella, sillä saatat hyvinkin saada mullistavia ja silmiä avaavia kokemuksia vyöllesi.
Minun oli helppo vastata kysymysryöpsähdykseen kotiinpaluustani. Tuntui hyvältä ja varsin kotoisalta palata tuttuihin kuvioihin ja työnteon arkirytmistä oli vaivatonta ottaa kiinni. Täällä asiat olivat lähes ennallaan ja aika ei ollut ehtinyt kultaa muistoja. Ikäväähän kokee matkoillaan jokainen, mutta sen kanssa oppii elämään. Ei ole kotia voittanutta.
Kesä tuli ja sinne se myös meni. Vaikka jotkuthan sanoivat, ettei varsinaista kesää edes ollutkaan. Johtunee varmaankin valloillaan olleista sääolosuhteista. Vettä satoi. Välillä räntääkin. Jopa kesäkuussa. Shortsikelit oli laskettavissa yhden käden sormilla. Monikohan jätti pukematta pitkät kalsarit jalkaan, koska oli kesä. Koillismaalaista jääräpäisyyttä kenties.
Silmien hieraisu ei pyyhi pois sitä tosiasiaa, että kesä on taittunut upean ruskaloiston myötä lähemmäs pimeneviä iltoja ja saapuvaa ensi lunta. Luonto muuttaa muotoaan ja paluu arkeen oli monella kesän jälkeen edessä. Kaiken hyvän ei toki tarvitse loppua, kun loma päättyy arkisen aherruksen alkaessa. Onhan niitä menneitä kesän tapahtumia ilo muistella jälkikäteen. Ja suunnitella tulevaa.
Ei auta vaipua synkkyyteen, vaikka väistämättä ankea pimeys valtaa kaiken ympärillä. Pois kaikki turhanpäiväinen alakuloisuus ja nautitaan tästä ihanasta syksystä! Lyhty heinäseipään nokassa porstuan pielessä tuo lämmittävää lohtua kaiken lakastuneen keskellä. Uusi aika koittaa kun valkoinen peite tulee peittämään maan.