Istuimme iltaa enoni synttärirääppiäisissä mökillä ja joku sattui kysymään, milloin on seuraava kolumnivuoroni. Kerroin, että perjantaina, mutta en tiedä vielä. mistä kirjoittaisin. "Kirjoita meistä!'" kuului neuvo. Hyvä on, kirjoitan teistä. Tämä kolumni on teille, sukulaisilleni.
Tädit ja enot, olette olleet minulle olemassa aina. Muistan teidät samanlaisina lapsesta saakka kuin olette nyt tänä kesänä. Tunnutte ehkä pienemmiltä ja jotenkin hauraammilta. Teidän pienuutenne johtuu siitä, että olen nyt pidempi kuin lapsena. Hauraus tulee siitä, ettette ole enää nuoria. Olette sairastuneet ja parantuneet, on kolotuksia ja leikkauksia, eikä sydänkään lyö aina enää ihan tahdissa. Teidän äänenne, naurunne, olemuksenne ja kiinnostuksenkohteenne ovat pysyneet samoina. Kimmo kannattaa edelleen Tapparaa, Sirpan kantava ääni kuuluu heidän mökiltään meidän mökille saakka ja Vuokko tunnistaa varmasti kaikki Suomen kasvit ja kukat. Vuokon taidon toivoisin myös itselleni. Virtanen oli hyvä maantiedon opettaja, mutta tällainen, jonka lempipuu on palmu, on unohtanut jo ne kuivankankaan kasvit. Lenkkeillessäni katselen ympärilleni ja muistelen: tupasvilla, suopursu… Ei kai ne kaikki loput voi vaan olla nimeltään heinää, eikä pusikko ole tiettävästi myöskään mikään kasvilaji?
Tädit ja enot, tunnen teitä kohtaan hellyyttä ja toivon, että tunnette sitä samaa itseänne ja myös toisianne sekä muita kanssaeläjiä kohtaan. Teidän elämänne ovat paljon pidemmät kuin minun tähänastinen. Ajatelkaa, kuinka paljon olette kokeneet erilaisia asioita! Mietin tätä usein vanhempien ihmisten kohdalla. Eikö heitä ollenkaan hirvitä kaikki ne muutokset 50-luvun Suomesta ja maailmasta tähän päivään. Olen tullut siihen tulokseen, että ihminen tottuu ja sopeutuu kaikkeen. Menee mukaan, opettelee ja oppii, jopa nauttii. Mietin, ikävöittekö joitakin tiettyjä karkki- tai jäätelömakuja niin kuin minä sieltä 90-luvun lapsuudesta. Äitini sanoo, että olen sellainen ihminen, joka ei näe koskaan mahdollisuutta siihen, että jokin asia menisi huonosti tai tapahtuisi jotain pahaa. Siksi se kahottaa ja tohottaa menemään. Siis minä. Uskoitteko te nuorina aikuisina hyvään vai pelkäsittekö jo valmiiksi pahinta?
Omissa silmissäni vilisevät joskus erilaiset elämäntapahtumat kuin katkeamattomana filminä. Se on vähän niin kuin oman elämän pikakelausta lapsuudesta tähän päivään. Silloin, kun haluan muistaa jotain tärkeää ja rakasta, minun ei tarvitse laittaa silmiäni kiinni. Näen kaiken selvästi ja muistan yksityiskohtia. Toisaalta on aikoja ja tapahtumia, joista en muista yhtään mitään. Mietin, olinkohan silloin edes olemassa, mutta valokuvista näen todisteita, että siellähän sitä on oltu. Mietin, käyköhän teillekin välillä samalla tavalla.
Jokaisella meistä on tarinoita, on henkilökohtaisia ja muiden kanssa jaettuja. Jokaisella suvulla on myös omat tarinansa. Ne tarinat eivät ole aina helppoja tai yksinkertaisia. Suomalaisten sukutarinoissa on elämää ennen ja jälkeen sodan. Niissä kaikissa on menetyksiä, surua, iloa, sinnikkyyttä ja uusia alkuja. Olen pahoillani, että menetitte toisen vanhempanne ollessanne vasta lapsia. Uskon silti, että teidän elämästänne ei ole puuttunut rakkautta. Toivon, että voitte katsella menneeseen ja muistaa omia ja suvun tarinoita enemmän hyvällä kuin pahalla. Toivon, että tänä päivänä olette siellä, missä haluattekin olla. Jos ette ole, niin muistakaa, ettei vielä ole liian myöhäistä. Brasiliassa toivotetaan ihmisille kaikkea onnea tässä maailmassa. Sitä minäkin toivotan teille, tädit ja enot.