On hämärtyvä kesäyö päivää ennen uuden kolumnini deadlinea, sen, jonka pitäisi olla jo vähintäänkin vahvasti kehitysasteella. Tässä minä kuitenkin vielä istun sängyllä, hiukset kahdella nutturalla ja katselen puolityhjää paperia. Noin 500 merkin lisäksi koossa on tässä vaiheessa pari loistavaa sisustusideaa ja aika monta kavereille lähetettyä viestiä.
Koko päivän olen yrittänyt kehitellä jotain nerokasta, lähdinpä oikein lenkillekin puoliksi sitä varten. Eihän siitä mitään tullut, mieleeni tuli vain yksittäisiä, eksyksissä harhailevia ajatuksia ilman mitään yhdistävää kaarta tai ajatuskarttaa. Ideat olivat kuin pilviä, joita luulet koskettavasi, mutta jotka lopulta karkaavat ja katoavat.
Kyllähän minä jo pari ihan hyvää aloitustakin kirjoitin, mutta molempien jatkaminen tuntui suunnilleen yhtä houkuttelevalta kuin lattiallani makaavan viime viikonlopun reissukassin purkaminen, sen pysyvälle sijainnille lattiantasossa kun on syynsä. Tuijotin kirjoituspöydällä erään projektin toteutusta odottavaa spraymaalipulloa ja haaveilin, että teksti syntyisi nappia painamalla.
Pitihän klassikkokeinotkin toki käydä läpi, mutta Google-haut ”paras kolumni”, ”kolumniaiheita” ja ”aiheita kirjoittamiseen” tuottivat yllättäen yhtä vähän tulosta kuin aina aiemminkin. Edes koulua varten kirjoitetuista esseistä ei löytynyt tällä kertaa apua, se materiaalivarasto kun kasvaa kesäisin hieman hitaanpuoleisesti. Aivotkin ovat huolella narikassa – kun ajatusten aiheet loman tullen supistuvat omalle mukavuusalueelle, eikä haastetta syötetä koko ajan ulkoapäin, eivät ajatuksen ainekset tahdo riittää kovinkaan kummoiseen argumentointiin.
Tähän mennessä puolisentoista vuotta kestäneen kolumnistinurani ehdottomasti tärkein opetus on ollut se, ettei inspiraatiolla ja kirjoittamisella loppujen lopuksi ole juuri mitään yhteistä. Jos jää vain juomaan teetä ja odottelemaan inspiraatiota, saa kyllä odottaa koko loppuelämänsä. Lopputulos jää laihaksi, mutta stressitasot nousevat pilviin.
Kuitenkin, vaikka kirjoittaminen välillä tuntuu maailman rasittavimmalta puuhalta, avaa se parhaimmillaan ihan uuden maailman. On ihanaa saada palautetta omista teksteistään ja jännittävää ajatella, että jossain joku ihan vieras ihminen antaa palan ajastaan lukeakseen minun tekstini.
Eikä mikään ei voita sitä tunnetta, kun lopulta, muutaman takkuisen yrityksen jälkeen pää täyttyykin ideoista ja sanat virtaavat paperille kuin ne olisivat vain odottaneet hetkeään jossakin aivojen syöväreissä. Siksi kai meillä on kieli, sanat ja kirjaimet. Siksi kai ihmiset ylipäätänsä kirjoittavat.