Nyt kun elämme uhkaavan tuntuista aikaa, jolloin mikään ei näytä olevan ennallaan ja moni näkee jopa maailmanlopun enteitä, niin on kuitenkin yksi asia, joka on ja pysyy: nimittäin ihmiselon tärkein voimavara eli rakkaus ja sen voimasta toivottavasti vielä kauan jatkuva ihmissuvun vaellus maanpäällä.
Syntymän jälkeen olemme avuttomia, huutavia palleroita ja kokonaan vanhempiemme tai enimmäkseen äidinrakkauden varassa. Tietysti isätkin osallistuvat, mutta ehkä kuitenkin vähemmässä määrin ja odottavat, että ainakin poikavauva kasvaa joutuisasti metsä- ja kalakaveriksi.
Nykyisät ovat tietysti erilaisempia kuin entivanhaset, örnisköiksikin mainitut isämme. Eivät hekään tunteettomia olleet, mutta eivät osanneet vuodattaa tunteitaan kuin yksinään nurkan takana. Oman isäni syliin pääsin vain harvoin, mutta ehkäpä juuri sen tähden hänen lämmin puhalluksensa hiuksissani tuntuu vieläkin.
Kasvaessamme kuvaan astuvat ensimmäiset vastakkaisen sukupuolen edustajat ja pienet ihastumiset: kuten palmikoista kiskominen, kengällä tai lumipallolla heittely ja tietysti myös ravakat niskalenkit. Tähän käy hyvin vanhan kansan sanonta, että rakkaudesta se hevonenkin potkii.
Iän myötä hellät kontaktit vähenevät ja teini-iän kynnyksellä katsellaan vain kauempaa ja jos toinen huomaa sen, niin punastellaan ja ollaan kovasti hämillään ja ihmetellään, että mistähän tässä oikein on kysymys.
Kohta ollaankin sitten jo aikuisia ja alkaa olla tosi edessä. Silloin nimittäin rakastutaan ja oikein tulisesti. Ehkä vieläkin punastutaan vähän, mutta enimmäkseen jalat ovat setsuurilla ja rintalastan alla juilii oudosti. Myös sydän lähtee laukkaan ja jyskyttää niin, että se kuuluu korvissa asti. Ja tämän kaiken hyvän päälle rakkauden kohteen lähellä puhekyky katoaa ja kädet väpättävät kuin olisi karhun nähnyt.
Tämän vaiheen jälkeen peli onkin sitten selvä. Vanha kansa on tiennyt tämänkin tosi tarkasti ja sanoo, että ennen sitä vahtii kapallisen kirppuja kuin kaksi rakastavaista. Eli niin on voimakas vietinvoima, että kohta soivat kirkonkellot. Tai jos eivät aina soikaan, niin ainakin kätkyt on tarpeen. Ja näin ihmissuku jatkuu ja aiheuttajana on tuo aikojen alussa meihin istutettu tunne, joka vetää eri sukupuolet yhteen kuin magneetti.
Viisaat ovat antaneet tuolle mielihyväaineelle nimeksi oksitosiini. Sitä sanotaan myös rakkaushormoniksi ja sitä syntyy aivoissamme olevassa hypotalamuksessa. Aivojemme välipohjassa sijaitseva elin on sisäisen tasapainon keskus. Se säätelee janon, nälän ja kylläisyyden tunteitamme ja sosiaalisia käyttäytymismuotoja, lievittää pelkoja ja ahdistustiloja ja antaa käskyn erittää myös hormoneja.
Eli kun halaamme ja pikkuisen pussaamme, niin oksitosiinia alkaa erittyä ja kohta ovat poikamies- ja tyttöpäivät muisto vain ja yksinäiset päivät muuttuvat yhteiseloksi sen oikeaksi tuntemansa kanssa. Ja näin meidän tietämättämme luontoäiti on vetänyt taas kerran tikanpojan- ja tytön hellästi puuhun.
Toivottavasti juuri nyt kovasti intoilevat kahelit johtajat tai vauhdissa oleva ilmastonmuutos ei lopeta sukuamme täällä maanpäällä. Sillä uskon, että se on parasta mitä tällä hetkellä täällä kaikkeudessa on tarjolla. Siksipä meidän tulee vaalia sitä entistäkin paremmin.
Sillä muuta meillä ei oikeasti ole.