Liikennettä katsellessa tulee usein mieleen, että kaikki autot ovat nykyisin harmaita.
Se ei ole pelkkä subjektiivinen tuntemus vaan pitkälle totta. Kolmasosa Suomen teillä ajavista henkilöautoista on harmaita tai hopeanvärisiä. Kun harmaan lisäksi suositaan valkoista ja mustaa, liikenteen kokonaisilme on harvinaisen ankea.
Harmaan trendikkyys on jatkunut jo useita vuosia eikä sen ennakoida loppuvan aivan heti. Viime vuonna myydyistä uusista henkilöautoista 30 % oli harmaita. Vaihtoautojen joukossa harmaa väri on vielä hallitsevampi.
Näppäilin Googlen kuvahakuun ”1960-luvun autot Suomessa” nähdäkseni, onko 50-vuotias Suomi ollut värien käytössään yhtään 100-vuotiasta Suomea rohkeampi. Ruudulle ilmestyi kokonaan toinen maailma: kokoelma persoonallisen näköisiä, yksilöllisesti muotoiltuja autoja, jotka olivat väreiltään keltaisia, punaisia, sinisiä, vihreitä, oransseja, pinkkejä ja niin edelleen. Vaikutelma oli värikäs ja eloisa, sanalla sanoen elämäniloinen.
Monella on mielikuva, että 1950- ja 60-luvuilla maailma olisi ollut värittömämpi kuin nyt, koska elokuvat, tv-ohjelmat ja valokuvat olivat tuolloin pääosin mustavalkoisia. Värikuvat todistavat kuitenkin, että kirkkaita värejä suosittiin nykyistä enemmän paitsi autoissa myös esimerkiksi sisustamisessa ja naisten puvuissa.
Vähän aikaa sitten tv-uutisissa esiintyi autokauppias, joka selitti nykyajan kuluttajien olevan vaativia ja yksilöllisiä. Autokaupassa se hänen mukaansa näkyy siinä, että autoihin halutaan tietyt lisävarusteet ja hopeanväri. Ehkä juuri tässä on tavoitettu suomalaisuuden ydin: ole yksilöllinen, mutta samalla tavoin kuin kaikki muut.
Värittömyys ei pysähdy vain autoihin vaan koskee muitakin elämänalueita. Olen jo pitkään ihmetellyt suomalaisten intoa täyttää ympäristönsä valkoisilla pinnoilla.
Monilla työpaikoilla – erityisesti sairaaloissa ja muissa laitoksissa – seinät on yleensä maalattu valkoisiksi. Valkoinen on puhdas ja neutraali väri ja sopii tiettyihin ympäristöihin, mutta erityisen persoonalliseksi tai tunteita herättäväksi sitä ei voi sanoa. Tuntuisi siis luontevalta, että ihmiset sisustaisivat oman tilansa eli kotinsa miksi tahansa muuksi kuin valkoiseksi. Suomi on puolet vuodesta luontonsakin puolesta valkoinen, joten olisi järkevää täyttää väreillä edes se pieni osa elämästään, johon voi itse vaikuttaa.
Jopa pukeutumisessa suositaan iloisten värien sijaan mustaa ja harmaata. Suomalaisille vaikein asia näyttää olevan muista erottuminen. Vaikka ollaankin vaativia ja yksilöllisiä.
Ei ihme, että myös suomalaisten mielenmaisema tuppaa olemaan harmaasävyinen. Maailmassa olisi paljon väriä, iloa ja kauneutta, mutta sille ei anneta mahdollisuutta.
Se kertoo surullista kieltään perusluonteesta, joka pelkää persoonallisuutta, ennakkoluulottomuutta ja oman itsensä peliin laittamista. Seuraillaan orjallisesti muotitrendejä ja kuvitellaan muita matkimalla pysyttävän ajan tasalla, vaikka oikeasti ollaan kehityksessä aina juuri sen ratkaisevan hitusen jäljessä.
Varovaisuus ja luovuuden ja vahvan kokemisen pelko saattaa olla yksi selitys siihen, ettei Suomesta juuri ole lähtöisin maailmalla menestyneitä taiteilijoita. Ero rakkaaseen naapuriimme Ruotsiin on tässäkin huima. Ruotsi on tuottanut pari linja-autollista maailmanluokan tähtiä, Suomi Sibeliuksen.