Aloitetaanpa runolla:
Hetki sitten
etsin sinulle
lastenvaunuja.
Nyt
samalla kadulla
kengät tulee ostaa jo
miestenosastolta.
Edellä kuvataan äidin tuntoja, kun pojalle etsitään uusia kenkiä. Onneksi mukana oli pojan täti, jolle myyjä alkoi esitellä valikoimaa ja äiti pääsi itkeä tuhertamaan liikutuksen kyyneleet hyllyjen väliin.
Samantapainen tilanne sattui joskus keväällä. Olimme poikien kanssa lenkillä, kun vastaan käveli naapurin täti, joka on hoitanut poikaa joskus silloin pienenä. ”Ei kait tuo ole se...” naapurin täti alkaa ihmetellä. ”Kyllä se on se”, vastaan, koska arvaan mitä hänen mielessään liikkuu. Tuo äidistään ohi kasvanut nuorimieskö muka nyt on se pieni nyyttönen, jolta hän ihan vasta vaihtoi vaippoja.
Eipä sillä. Eihän tästä tarvitse mennä kuin pikkuisen pidempi hetki taakse päin, niin ollaan saman asian äärellä sukupolvi sitten. Ihan selvästi muistan, kun talossa joskus harvemmin käynyt ihmettelee, että noinko ne on jo isoja teidänkin lapset. ”Niin ne on”, vastaa isä – nyt siis jo pappa – ja äimistellään ihan samaa asiaa. Miten nopeasti se tuo aika kuluu. ”Eipä sitä oikein muusta huomaakaan”, isä/nykyinen pappa sanoo viitaten juuri lasten kasvamiseen.
Jari Sarasvuo oli johonkin ohjelmaansa laskenut kuinka monta tuntia hänellä on aikaa elää, jos hän elää keskivertomittaisen elämän. Alkoi sitten saarnata sitä, ettei tunteja ole mihin tuhlata. Tulee tarkkaan miettiä mitä tekee!
Jari on varmaan ihan hyvä matematiikassa, mutta ihan näin tarkkoihin kaavoihin en halua mennä. Elämä on mahtava seikkailu! Loppujen lopuksi mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Voit tehdä vaikka minuutti-aikataulun, mutta aina voi ja yleensä sattuukin jotakin, mitä et voi millään tavoin ennakoida. Ja hyvä niin. Polkuun tulee risteyksiä, joissa sinun täytyy miettiä kumpaan suuntaan käännyt. Jos menet vasempaan, tapahtuu asioita, joita ei tapahtuisi kääntyessäsi oikealle. Voi toki olla, että kumpikin polku palaa jälleen samaan risteykseen, johon sinun oli määrä tullakin, mutta tulit sitä vain toista kautta.
Jotkut asiat kuitenkin näyttävät pysyvän. Kolme kesää sitten otin alussa mainitun nuorenmiehen (silloin vasta pojan) mukaan AC/DC:n konserttiin Hämeenlinnaan. Pojalla ei tainnut olla oikein edes käsitystä mihin oltiin menossa. Siitä saakka on rokki talossa raikanut. Ja jotenkin kummasti ne kaikki vanhat hyvät ikiklassikot sieltä ovat löytyneet. Olen ilokseni saanut kuunnella toistamiseen samat kappaleet, joita itse tuon ikäisenä huudatin.
4.6. oli erikoinen vuosipäivä. Paitsi että tuolloin kirjoituksen alussa mainittu nuorimies meni rippileirille, sain itse päähäni valkolakin. Ei nyt lähdetä laskemaan vuosia, todetaan vain että ei niin kauhean kauan sitten ja omassa galaksissa vielä. Ja vaikka tästä on vielä enemmän vuosi(kymmeniä), ihan elävästi muistan, kun menin rippileirille itse. Purettiin tavaroita ja naapurihuoneesta alkoi kuulua jotakin ihan ä-lyt-tö-män hyvää. Mari oli laittanut putkiradioon C-kasetin. Menin sinne ja kysyin mitä ihmettä tämä on. ”Etkö sinä pöljä tiiä. Tämä on Peer Günt.”
Nupit kaakkoon, eikös se ole se ilmaisu. Ja koska kuulen ikiklassikoita talossa vieläkin, on se varma todiste siitä, että kuulo on kuitenkin tallella.