Miekka-Jussin jäläkelääset palasivat kesällä Posion näyttämölle muutamien taukovuosien jälkeen. Entistä ehompana Jussin tyttäret ja pojat kajauttivat luontoa ja kulttuuria yhdistävää räppiä ja poppia. Musikaalissa liikuttiin kalavesistä marjamaille, helluntaista heinän tekoon, savesta sampoon ja valusta veistoon. Pian kesä loppui ja näyttämöt ovat vaihtuneet osin arkiseen aherrukseen.
Viimeistään syyskuussa kaikki palaavat lomiltaan tai mökeiltään talvikoteihinsa sorvin ääreen tai kouluun uusien kirjojen kimppuun. Paitsi Antero. Se lähti isän kanssa kalalle Norjaan. Sen isä on artisti ja oli sanonut, että näyttelypaineissa palkattoman työn vahvimpia etuuksia on vapaavalintainen aika ja paikka. Nyt taimen koukuttaa matkaan, aina Norjan vesille asti.
Antero muistaa, miten se oli edellisellä kalareissulla nukkunut runoilijan sylissä ja nähnyt unta Posion kalavesistä. Se oli kasvanut isäänsäkin isommaksi ja näki korkeammalle kuin koskaan. Se tassuttelee polleana isän rinnalla sillan kupeeseen perhokalaan. Tien poskessa on viittoja ja isä oli opettanut, että kiellon vierestä saa parhaiten harjusta. Niin unessakin tapahtui.
Lapin ukon sippura silmät laajenivat, kun se oli nähnyt miten valtavasti Antero oli kasvanut. Miehen mittainen kissa Lapin luonnossa herätti kammoa Lapin ukossa ja lapsuudessa koetut traumat nousivat pintaan. Se muisti lapsuutensa kulkemiset naapurin talon ohi, jossa vihaisella koiralla oli tapana näykkiä ohikulkevien pyöräilijöiden jalat naarmuille. Parin karmivan kokemuksen jälkeen se oli oppinut ottamaan vauhtia ennen koirataloa, päästäkseen polkematta talon ohi. Lapsena siitä tuli ”jalat ylös” seikkailurata. Myöhemmin kotona leikittiin ”kädet ylös” polliisia ja rosvoa.
Antero oli lapsena leikkinyt ”kaikki ylös” saalistajaa, kun se oli juuri ulkoilemaan opittuaan pyydystänyt sudenkorentoja Pellossa. Se ajatteli menneen maailman korentoja, kun ne olivat vielä XL korentoja ja hallinneet ilmatilaa. Maalari oli piirtänyt valtavan neitokorennon kuljetuslaatikon kylkeen ja myöhemmin maalannut sen kesän väreillä. Neidonkorentoja tapaa usein erilaisissa virtaavissa vesissä, joenvarsista pienille metsäpuroille asti. Juurikin näissä maisemissa Antero kalastelee usein isänsä kanssa ja tapaa lapsuutensa leikkikavereita.
Maalari kuljeksii viereisillä marjamailla. Se kulkee valon ja kasvustojen mukaan ja löytää auvoisen maiseman ohella ihanimmat marjamaat. Korento napsii sääskiä maalarin verkkopäähineestä. Silmäkkäin korennon kanssa maalarikin palaa menneisyyteen. Suon kenttäkerrokset muuttuvat jälleen kerran kiehtoviksi muinaismetsiksi. Sammaleen pienet kukinnat kasvavat eksoottisina puina kohti korkeuksia. Suon muisti on sen kasvuston monimuotoisessa perimässä. Vapaa tuuli tuo jostain haikean kapustarinnan soundin. Tupasvillojen tila on äänetön ja suon tuoksuun yhtyy suopursujen jälkikukintojen imelä huuma. Muinaisen maiseman visuaalinen viesti on vahvasti läsnä.
Sitten kesä kulkee kiireellä kohti mustikka aikaa. Lähivaaran etelärinnettä hallitsee nyt keltainen piisku ja punavartinen hoikka heinä. Maalari ei voi väittää vaaraa synnyinmaisemakseen, mutta se on asunut sen kupeella riittävän pitkään tietääkseen poronpolkujen kovioiman maiseman kauneimmat vanamopaikat ja suuret mustikat. Siellä tuuli soi kauneimmin. Kesä on kiinni mustikoissa. Käsillä on onneksi vielä puolukka - ja karpalohurmos. Pian palaa syksyiset marjamaiden taukotulet Livojoen varsilla.