Avaan palo-oven kyynärpäätä ja toista jalkaa käyttäen ja astun tarjotin käsissäni lähes kuuden tunnin pimennosta tavallisen elämän puolelle, koulun käytävälle. Taakse jäävät hiljaiset raapustuksiaan viimeistelevät koulukaverit collegehousuissaan sekä esikoisromaaneja ja viikon ruokalistoja suunnittelevat, tyhjin katsein eteensä tuijottavat valvojaopettajat. Olen hetkeä aikaisemmin luovuttanut käsistäni konseptipinon, johon olen parhaani mukaan koettanut tiivistää kaiken kahdentoista kouluvuoden aikana opitun.
Tämä syksy on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni erikoisin. Osallistuin nimittäin pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa ylioppilaskirjoituksiin kahdessa aineessa, biologiassa ja keskipitkässä ruotsissa. Pari viime kuukautta iltani ovatkin suurelta osin vierähtäneet omassa kuplassa sammalet, geenitekniikan menetelmät sekä Spotify seuranani.
Ylioppilaskirjoitukset ovat samaan aikaan uhka ja mahdollisuus, henkinen prässi ja hieno tilaisuus. En liene ikinä ollut niin väsynyt kuin parin kirjoituksia edeltävän viikon iltoina, jolloin viidestä kirjasta puolitoista odotti vielä pöydällä kokonaan avaamattomina ja samaan aikaan yritin lähes yhtään kotitehtävää tekemättä roikkua mukana vääjäämättömästi etenevissä matematiikan ja fysiikan kursseissa.
Kuitenkin on todella siistiä osata edes kerran elämässään jokin aihealue niin hyvin, että osaa tuosta vain kertoa aivolisäkkeen etulohkon erittämistä hormoneista ja piirtää rakennekuvan bakteerisolusta. Kirjoitukset myös yhdistävät: tuloksia jännitetään yhdessä ja pettymyksenkin hetkellä tsempataan
Jos eivät mitään muuta, ovat kirjoitukset ainakin hyvin kasvattava kokemus. Eihän siitä vielä kovin monta vuotta ole, kun viidenkymmenen sivunkin koealue tuntui lähes yli-inhimilliseltä haasteelta ja kuori luokasta esiin moniäänisen purnauskuoron. Nyt vastaava sivumäärä kuulostaa lähinnä vitsiltä.
Uskon, että jokaiselle tekee hyvää välillä kokeilla omia rajojaan: kokeilla uutta harrastusta, jutella uusille ihmisille ja haastaa aivojaan. Vaikkei siinä muuta voittaisikaan, oppiipahan ainakin nauttimaan kärsimyksen kahdeksanaamuista ja ulospäin turhalta luuhailulta näyttävästä sängyllämakoilusta. Samalla tulee tietoiseksi rajoistaan.
Muutama päivä kirjoitusten jälkeen minusta tuntui vain niin väsyneeltä, että olisin voinut nukkua kahdentoista tunnin unet vaikka kahden tunnin välein. Alankin vasta nyt käsittää, mitä sitä tuli tosiasiassa tehtyä. Silläkin uhalla, että saan itseni julkisesti näyttämään masokistilta, ylioppilaskirjoitukset olivat mielestäni tavallaan hauska kokemus. Vielä paljon hauskempaa on kuitenkin se, että ne ovat osaltani toistaiseksi ohi!