YouTubesta voi katsella muutakin kuin teinien videoita uusista kengistään, vaikkapa filmejä maailman taidemuseoista ja niissä järjestetyistä näyttelyistä. Tosin myös niiden kohdalla on alkanut tuntua yhä useammin, että tämän on nähnyt ennenkin.
Nykyajan taidemuseot ja -galleriat ovat samanlaisia: isoja, tyhjän oloisia, valkoisiksi maalattuja tiloja, joiden seinillä on väljästi ripustettuina minimalistisia maalauksia ja keskellä lattiaa jokunen veistos tai tilataideteos. Hienoa ja tyylikästä, mutta samalla elotonta ja ennen koettua.
Avajaisnäyttelyissä rikkaat silmäätekevät seurustelevat viinilasi kädessä toistensa kanssa ja antavat lausuntoja tv-kameroille tai lehtien toimittajille kuin ymmärtäisivät teoksista muutakin kuin niiden sijoitusarvon.
Jos esille pannulla taiteella on joskus ollut joitakin vallankumouksellisia pyrkimyksiä, ne kaikki ovat hävinneet hienostelevien kulissien taakse.
Kuvataiteen pitäisi olla siellä, missä on tavallisia ihmisiä, sillä vain siellä se voi vaikuttaa johonkin, ellei muuten niin ihmisiä ärsyttämällä. Tämä on tietenkin perin idealistinen näkemys, mutta juuri siitähän taiteessa on pohjimmaltaan kysymys, idealismista.
Maailman muuttuminen ei ole yhtä kuin edistys, se on vain kulkemista johonkin suuntaan, ja sen irrationaalisuuden osoittamiseen taide on hyvä väline.
Kansanedustajat nostavat omia palkkojaan yhtä kylmäverisesti kuin heikentävät sosiaaliturvaa. Talouden kasvu on ennen kaikkea tuloerojen kasvua. Peruspalvelujen kaupallistaminen riistää köyhimmiltä viimeisenkin avun.
Älykkäät koneet aiheuttavat ennennäkemättömiä ongelmia, joita korjaamaan tarvitaan lisää älykkäitä koneita. Ekologisesti kestävästä kehityksestä, josta kauniisti puhutaan, ei näy missään merkkiäkään.
Taiteen eräs tehtävä on toimia tällaisten typeryyksien paljastajana. Kaupallisesta viihteestä ei siihen ole, se laulaa vallanpitäjien lauluja.
Sata vuotta sitten avantgarde oli uuden taiteen synonyymi. Yleisö ja kriitikot pilkkasivat, mutta taiteilijat jatkoivat siitä piittaamatta, koska he käsittivät nykyajan vaativan klassismin tilalle omat taidesuuntauksensa. Pitkän päälle tunnustettiin heidän olleen oikeassa.
Monet taiteilijat elivät surkeassa köyhyydessä. Yksi heistä oli liettualaissyntyinen, Pariisissa asunut ekspressionisti Chaïm Soutine. Hän sai onnekseen nauttia elinaikanaan menestyksestäkin toisin kuin nuorena kuollut ystävänsä Amedeo Modigliani, mutta Soutinen viimeiset vuodet olivat onnettomat. Hän kuoli vuotavaan mahahaavaan Pariisissa vuonna 1943, koska ei juutalaisena päässyt natsien hallitsemassa kaupungissa ajoissa hoitoon.
Soutinen kuuluisin maalaus on Le Bœuf, Häränruho. Taulu, joka herätti aikalaisissa järkytystä ja inhoa, myytiin vuonna 2015 Christie’sin huutokaupassa 28 miljoonalla dollarilla.
Taiteen ja kuluttajien keskinäisessä suhteessa vallitsee paha vääristymä. Se pieni väestönosa eli rahavalta, jota taide perimmältään pilkkaa, pitää yksin pystyssä koko taideinstituutiota, kun taas se joukko, jota taide kaikin tavoin puolustaa, kohauttelee sille olkapäitään.
Tämä on vain yksi esimerkki maailman nurinkurisuudesta, mutta kuvaava. Kansa saisi lisää valtaa, jos se sivistyisi, mutta se ei välitä sivistymisestä. Voi hyvin kysyä niin kuin Arvo Turtiainen Saliini-runossaan: näidenkö ihmisten vuoksi maailma olisi muutettava.